Kulttuuripolitiikan kokonaiskuvaa etsimässä

• Kirjoittaja: Jari Hoffrén, YTT, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 03.5.2018

Pohtiessaan toimintaedellytyksiään ja etsiessään ratkaisuja esimerkiksi toiminnan talouden vahvistamiseen kulttuurialan ammattilainen törmää hyvin nopeasti erilaisiin hallinnollisiin säädöksiin, lukuisiin neuvonta- ja tukipalveluihin sekä rahoitusta koskeviin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin. Lisäksi hän saattaa huomata, että kulttuurin toimijana häneltä odotetaan vastineeksi jotakin, ja samalla häntä ja hänen toimintaansa kuvataan välillä kenties hyvinkin konstikkain sanankääntein. Miksi maailmaani jäsennetään näin? Miksi minusta ja harjoittamastani toiminnasta puhutaan noin? Mitä minulta halutaan? Miten minun kannattaisi toimia?

Yksi mahdollisuus aloittaa tilanteen selvittely on katsoa asiaa ensin mahdollisimman kaukaa, yhteiskunnan kokonaisuuden näkökulmasta, ja pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa tilanteesta. On siis syytä laittaa oma konkreettinen tilanne ja tarpeet hetkiseksi syrjään, ryhtyä rohkeasti tilapäispolitiikoksi ja rakentaa sitä paljon puhuttua isoa kuvaa.

 

Kulttuuripolitiikka mahdollistaa ja ohjaa

Yhteiskunta, jonka julkinen valta harjoittaa kulttuuripolitiikkaa, kokee kulttuurin panostamisen arvoiseksi asiaksi. Kulttuuripolitiikalla – niin säädöstoimintana kuin kulttuurin resursointina – on tällöin myös tavoitteita ja keskeisiä painopisteitä. Politiikkana kulttuuripolitiikka sekä mahdollistaa että ohjaa. Kulttuuritoimintaa resursoidaan julkisista varoista, jolloin niiden käytöstä on päätettävä ainakin periaatteessa yhteistuumin. Siksi tavoitteet vaihtelevat ajan kuluessa.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan tavoitteet ja kova ydin ovat aikojen saatossa määrittyneet mm. kansallisen itseymmärryksen, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämisen ja taloudellisten vaikutusten näkökulmasta. Yhteiskunnan on siis kannattanut satsata kulttuuriin kansakunnan itsekuvan ja itsetunnon, kansalaisten tasa-arvon ja erilaisten sosiaalisten hyötyjen, mm. hyvinvointivaikutusten nimissä. Kokonaisuutena on kyse legitimaatiokertomuksesta, niistä perusteista, joilla kulttuuripolitiikkaa julkisten panosten käyttönä on kulloinkin oikeutettu.

Pitkäkestoinen politiikkatoiminta tuottaa rakenteita ja pysyviä käytäntöjä. Kulttuuripolitiikan jalkauttajina ovat alusta asti toimineet erilaiset kulttuurilaitokset, joiden rahoituksen julkinen valta turvaa, julkisen sektorin ulkopuoliselle taide- ja kulttuuritoiminnalle suunnatut julkiset avustukset ja tukitoimet sekä kulttuurin edistämiseen ja säilyttämiseen sekä kulttuuripalveluiden järjestämiseen ohjaava säädöstoiminta.

Ajan kuluessa tällainen politiikkatoiminta saa aikaan myös jännitteitä. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat vakiintuneiden kulttuurilaitosten ja -toimintojen sekä uusia sisältöjä ja toimintatapoja ajavien taiteen vapaan kentän edustajien kamppailu valtionosuusrahoituksesta sekä epäselvyys kulttuurin asemasta kunnallisessa palvelutuotannossa erityisesti osana maakuntauudistusta. Yhteiskunnat ovat siis aina kesken.

Tärkein 2000-luvun kulttuuripolitiikan määrittäjä ja oikeutuksen perustelu on kuitenkin luovuus. Tuoreimman, opetus- ja kulttuuriministeriön (2017b) laatiman kulttuuripolitiikan strategian ensimmäinen painopiste on luova työ ja tuotanto. Kaksi muuta strategista kärkeä (osallisuus ja osallistuminen kulttuuriin sekä kulttuurin perusta ja jatkuvuus) ovat enemmän perintöä pitkäkestoisesta kulttuuripolitiikan suuntaamisesta. Vuosikymmeniä vanha tavoite vähentää kulttuurivälitteisesti eriarvoisuutta mahdollistamalla alueellisesti kattava ja monipuolinen kulttuurielämä mahdollisimman monelle on yhä ajankohtainen.  Kulttuuritietoisuuden ja kulttuuriperinnön ylläpitäminen ja vaaliminen ovat eräänlaisia jatkuvasti uudistuvia ikuisuustehtäviä nekin.

 

Luovuus ja talous

Luovuus on noussut kulttuuripoliittiseen keskiöön paitsi joskus myyttiseksikin arvioidun taiteellisen toiminnan ytimestä, myös kulttuuritoiminnan taloudellisia vaikutuksia koskevasta moniäänisestä keskustelusta. Taiteellisessa kontekstissa kulttuuripolitiikan on määrä turvata ja edistää taiteellisesti luovaa työtä osana yhteiskunnan ja sen jäsenten itsearviointi-, itseymmärrys- ja kritiikkipyrintöjä. Tarkemmin katsoen mukana on myös taloudellisesti arvottavia tekijöitä.

Kulttuuripolitiikan keinoin on nimittäin määrä kasvattaa myös kulttuurituotantojen määrää ja laatua, edistää kulttuurisisältöjen tuotekehitystä ja jakelua sekä kansainvälistä vaihtoa ja vientiä. Tällöin puhutaan julkisen sektorin ja kolmannen sektorin lisäksi myös yksityisestä sektorista yritystoimintana, joka ulottuu sekä taiteelliseen toimintaan että sen välittämiseen, jakeluun, soveltamiseen ja muuhun hyödyntämiseen.

Kulttuuripolitiikan ja julkisen vallan ensisijaisesti taloutta edistävien pyrkimysten (työ- ja elinkeinopolitiikka) leikkauspisteeseen onkin vuosituhannen alkuvuosikymmeninä muovautunut luovaksi taloudeksi kutsuttu, hieman vaikeasti määriteltävä pyrkimysten ja toimenpiteiden kokonaisuus. Sen ytimessä ovat taide- ja kulttuuriperusteiset, luovat toimintatavat, joiden integroituminen ja monipuolinen soveltaminen elinkeinoelämään saavat aikaan taloudellista toimintaa usein aineettomien oikeuksien (tekijänoikeudet, patentit, mallisuojat) mahdollistamina (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2017a, 18). Tästä seuraa, että julkinen valta sanoittaa kulttuuria koskevia tavoitteita paikoin jännitteisesti, ja yksittäisten toimijoiden kannalta myös epäselvästi (Heikkilä 2013).

Toisaalta keskiössä on taiteen ja kulttuurin monipuolisesti vaikuttavuuden eri mittarein jäsennelty arvostus ja arvotus, joskus taas kyse on taide- ja kulttuurilähtöisen, omille poluilleen kehittyneen luovan talouden roolista elinkeinoelämän uutena veturina ja viennin edistäjänä. Taustalla on iso joukko arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, joista keskeinen on siirtyminen aineettoman talouden, eräänä versionaan elämystalous, aikakauteen. Kun taloudellista arvoa ei voida juurikaan lisätä enää teollisessa ja aineellisessa tuotannossa, käännetään katse luovan työn aikaansaamiin aineettomiin arvoihin. Tällaisia voivat olla erilaiset tuotteistetut elämykselliset kokemukset ja sisällöt, joita nopea teknologinen kehitys rikastaa.

Kulttuurin toimijat ja tuottajat hakevat siis paikkaansa hyvin kirjavassa toimintaympäristössä. Julkisen sektorin palvelutuotanto, myös julkisesti tuettu taide- ja kulttuuritoiminta, kolmannen sektorin kansalaistoiminta, itsensä työllistämisen ja jakamistalouden mahdollisuudet sekä eri tavoin jäsentyvä elinkeino- ja yritystoiminta tarvitsevat osaajiaan. Ammattimaisessa toiminnassa taloudellinen toiminta ja rahoitusosaaminen sen keskeisenä ytimenä määrittyvät vastaavasti kulloisenkin toiminnan lähiympäristön mukaan. Toimijan on tiedettävä mitä tahtoo, tunnistettava käsillä olevat mahdollisuudet ja rajoitukset sekä edistettävä toimintaansa niiden perusteella.

 

Kirjoitus on syntynyt osana ESR-rahoitteista Culture Creative Fund (CCF) -hanketta. Hanke kasvattaa luovan alan yritysten, tuottajien ja toimijoiden rahoitusosaamista ja etsii uusia rahoitusratkaisuja. 

 

 

Lähteet

Heikkilä, Suvi (2013). Arvokas kulttuuri? Kulttuurisen vaikuttavuuden arviointi kulttuurin arvottajana. Teoksessa Teppo Eskelinen & Suvi Heikkilä (toim.). Talous ja arvo. SoPhi 119. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2017a). Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi. Luovat alat Suomen talouden ja työllisyyden vahvistajina -työryhmän raportti.  Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:18. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79725/Luova%20talous%20ja%20aineettomat%20arvot_FINAL.pdf (Viitattu 3.5.2018.)

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2017b). Opetus ja kulttuuriministeriönkulttuuripolitiikan strategia 2025. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:20. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79811/okm20.pdf (Viitattu 3.5.2018.)