Keskustelu menneistä ajoista on tunnetusti hankalaa, muisti kun toimii kovin yksilöllisesti. Se, minkä joku muistaa, toinen muistaa toisin ja kolmas ei halua asiaa edes muistella.

Onneksi ovat kuitenkin museot, joiden tehtävänä on säilyttää jälkipolville menneistä ajoista muistuttavia asioita. Kansakunnan muisti, kuten sanotaan, löytyy museoista.

Museot eivät kuitenkaan ole mitä tahansa muistipankkeja, vaan aina kytköksissä vallitseviin poliittisiin käytäntöihin. Tukea toimintaansa ne saavat yksittäisiltä lahjoittajilta, lippuluukulla asioivalta yleisöltä, usein myös valtiovallalta.

Joten se, mitä me näemme museoissa ja mitä meille siellä kerrotaan, on aina suhteessa siihen, mitä haluamme katsella tai kuulla, tai mitä meidän halutaan ylipäätään tietävän ja muistavan menneisyydestämme.

Tapaus Belgian Afrikka-museo

Hieman tätä aihetta sivusi parin vuoden takainen, myös Suomessa käyty keskustelu alkuperäiskansoista ja kulttuurisesta omimisesta. Tuolloin kärjekkäimmissä puheenvuoroissa vaadittiin kaikenlaisten toiseen kulttuuriin (tai vähemmistökulttuuriin) viittaavien symbolien (intiaanipäähineet, seremoniarummut) tai vaatteiden (kansallis- ja rituaalipuvut) käytön kieltämistä.

Kohina asian ympärillä on sittemmin laantunut, mutta ongelma ei tietenkään ole minnekään poistunut. Kun kulttuurissa eletään, vallan ja vallankäytön ajattelu- ja toimintamalleihin ei voi olla törmäämättä.

Vuosi 2018 oli Euroopan kulttuuriperinnön vuosi, jonka tavoitteena oli ”lisätä yleistä tietoisuutta kulttuuriperinnöstä ja sen merkityksestä sekä kansallisella, alueellisella ja paikallisella että eurooppalaisella tasolla”. Rahaa paloi paljon, puhetta riitti ja konferenssivieraita kyyditettiin maitse ja meritse ristiin rastiin pitkin mannerta ja vähän muuallekin. Tuloksia, myös pysyviä, saatiin ja ainakin hetkeksi historia tässä taaksepäin katsomista välttelevässä maailmassa nousi etualalle.

Kuin symbolina tälle Euroopan heräämiselle oman menneisyytensä pohdiskeluun avattiin Brysselissä joulukuussa 2018 uudelleen Belgian Afrikka-museo, jota oli viimeiset viisi vuotta renovoitu isolla kädellä ja paksulla lompakolla.

Näyttelytila oli uuden rakennuksen myötä tuplaantunut, eikä Belgian synkkää kolonialistista historiaa haluttu peitellä. Kongon omistajana aikoinaan saapastelleen kuningas Leopold II:n rakennuttamasta museolinnasta löytyy valtava kokoelma Afrikasta muinoin raahattua esineistöä, jota esiteltiin yleisölle jo vuosisadan vaihteessa.

”Kuninkaallinen Keski-Afrikan museo sijaitsee Belgiassa, Brysselistä lyhyen matkan päässä itään”. Wikipedia.

Kolonialismin perintö

Belgian Afrikka-museon – jonka virallinen nimi on Kuninkaallinen Keski-Afrikan museo – ongelma on sen menneisyys kolonialismia ylistävänä museona.

Museo avattiin ensimmäisen kerran jo 1910 kertomaan kansalaisille, miten Belgia toi Afrikkaan sivistyksen, turvallisuuden, hyvinvoinnin ja oikeuden. Ristiriita tiedostetaan tietenkin museon nykyjohdossa ja näyttelyä onkin pyritty laajentamaan tuomalla esille myös kongolaista näkökulmaa historiaan.

Mutta kaikille tämä ei riitä. Kiistelyä museon ympärillä on käyty jo vuosikymmeniä ja nykyinen, uudistettu versio on jonkinsorttinen kompromissi museokokoelmaa puolustavien ja ylipäätään koko museon olemassaoloa vastustavien välillä.

Kolonialistinen Belgia ryösti maan luonnonvaroja vuosikymmenten ajan. Miljoonia kongolaisia surmattiin ja pidettiin työorjina. Julmat rangaistusmenetelmät toimivat pelotteena mahdollisille kapinoitsijoille.

Sorto henkilöityi vahvasti Belgian kuninkaaseen, joka piti Kongoa henkilökohtaisena omaisuutenaan. Norsunluun ja kumin ohella hän rahtasi maahan Afrikasta eläimiä ja jopa ihmisiä, joita esiteltiin osana maailmannäyttelyä 1897. Lopulta uutiset Belgian hirmuvallasta ilmestyivät lehtien palstoille ja kuningas joutui muodollisesti luopumaan mandaatistaan. Mutta Belgian vallankäyttö Kongossa jatkui vielä vuoteen 1960 asti, jolloin maa sai itsenäisyyden.

Tämä kappale Belgian surkeinta historiaa oli pitkään osa maan vaiettua menneisyyttä. Vasta 2000-luvun alussa asiaan alettiin kiinnittää huomiota. Nyt museosta löytyy yksi huone, joka on omistettu Belgian hirmuhallinnolle, mikä on tietenkin aivan liian vähän niille, jotka katsovat menneisyyttä toisin silmin.

Kun toimittaja Cole Louison vieraili hiljattain museossa, hän kiinnitti pettyneenä huomiota siihen, miten häveliäästi maassa edelleen (2018!) asiaan suhtaudutaan.

Näkökulmaa on siirretty Belgiasta Afrikan historiaan, jossa todistellaan, miten kolonialistista politiikkaa lieveilmiöineen toteuttivat kovin monet muutkin maat. Kuvallista materiaalia julmuuksista ei löydy, puhuvat päät kertovat ruuduilla uhreista. Toiminnallisen museopedagogiikan elähdyttämällä kävijällä on mahdollisuus päästä soittamaan afrikkalaisia rumpuja tai kuunnella kongolaisten itsenäisyyslauluja.

Museoiden tulevaisuus

Liberaalin kulttuuripolitiikan yksi pyhistä sakramenteista on noudattaa nk. arm’s length -periaatetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kulttuurin toimijat ja toimintaa tukevat tahot kunnioittavat toistensa itsenäisyyttä.

Valtiovallan tuki kulttuurille ei ole ehdollista.

Kyseinen ”käsivarren mitan päässä” kulkeva periaate on tietenkin aina suhteellista. Taiteen tukijoilla on aina odotuksia tuettavasta lopputuloksesta, jopa toivomuksia, ja tuella voidaan ohjata taiteen sisältöjä. Jälkimmäinen seikka on viime vuosina noussut yhä voimakkaammin etualalle. On esiintynyt pyrkimyksiä viedä taidetta ja kulttuuria yhä kiinteämpään poliittiseen ohjaukseen.

Kolmiosaisessa The Art Newspaper -verkkolehdessä ilmestyneessä artikkelisarjassaan kulttuurialan strategityön asiantuntija Adrian Ellis tarkastelee museoiden tilannetta muuttuvassa maailmanjärjestyksessä. Hän kiinnittää huomiota siihen, miten paineet museoiden suuntaan tulevat tänään monelta eri suunnalta.

Sosiaalinen media edesauttaa ja vahvistaa yleisöpalautteen merkitystä, kiusaus poliittiseen vaikuttamiseen on puolestaan osa sitä postdemokraattista kehitystä, jossa valtiovalta alkaa kansallisen eheyttämisen nimissä rapauttaa kulttuuri-instituutioiden itsenäisyyttä.

Poliittinen todellisuus on Ellisin mukaan vienyt maailmaa suuntaan, jossa politiikkaa tehdään tänään populistisin, nationalistisin ja autoritäärisin äänenpainoin.

Kysymys on globaalista kehityksestä, josta Euroopan ohella saavat osansa niin Amerikka kuin Aasia, Afrikasta puhumattakaan. Kulttuurilaitoksille tämän suuntainen poliittinen tuuli merkitsee yleensä vaikeuksia. Nationalistisessa ilmanalassa taiteellinen vapaus, tutkittu tieto ja kriittinen epäily hengittävät huonosti.

Vielä museot kuitenkin saavat olla melko rauhassa. Mutta muutoksen tuulet puhaltavat jo Unkarissa, Puolassa, Italiassa, Brasiliassa ja Yhdysvalloissa. Kaikissa näissä pyrkimyksenä on vaikuttaa rahoituksen tai rekrytoinnin kautta siihen, miten kansallista historiaa kirjoitetaan. Ellis ennustaakin, että mikäli kehitys jatkuu nykyisenkaltaisena, populististen puolueiden into kontrolloida paikallisen, alueellisen ja kansallisen tason kulttuurisektoria vain voimistuu.

Tilanne tuo muistuman 30-luvusta, mutta historia harvoin toistaa itseään. Tänään kulttuurilaitosten houkutus ennakoida toimintansa mahdollisia poliittisia ulottuvuuksia, saattaa johtaa itsesensuuriin. Rahoituksen varmistamiseksi pyritään välttämään tiettyjen tahojen ärsyttämistä. Näin omaa toimintaa aletaan hitaasti nakertaa sisältäpäin.

Oli niin tai näin, Belgian Afrikka-museo toimii ja kerää yleisöä. Avajaiskuukautena kävijämäärä oli lähemmäs 40 000.

Museon on sanottu yrittäneen sovittaa yhteen tieteellinen, kansanvalistuksellinen ja kolonialistinen näkökulma aiheeseen. Johto myöntää, että museon painopiste on kuitenkin ensinnä mainitussa.

Kuka sen sanoo, oliko valinta väärä?