Moni museo päältä kaunis

• Kirjoittaja: Pekka Vartiainen, FT, dosentti, Kulttuurituotannon lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 01.10.2019

Kuinka monta museota maa tarvitsee? Jos Kiinalta kysytään, niin vastaus voisi olla: niin monta kuin talous sietää.

Wade Shepard on yhdysvaltalainen matkakirjailija, jonka portfoliosta löytyy vahva tuntuma Aasiaan, erityisesti Kiinaan. Hän on kirjoittanut parikin teosta maan uusista ”aavekaupungeista” – joissa on kaikkea paitsi asukkaita – ja taloudellisista pyrkimyksistä globaalin silkkitien rakentamiseen.

Shepard avustaa lukuisia englanninkielisiä lehtiä ja laatii säännöllisesti kirjoituksia paitsi matkoistaan myös muun muassa kansainvälisestä verkkokaupasta asiakkaan näkökulmasta.

Kesäkuun Forbesissa Shepard kirjasi kokemuksiaan Kiinassa rehottavasta museobuumista.

Valtiovalta on nousukauden huumassaan pumpannut viimeisen kymmenen vuoden aikana rahaa ylipäätään rakentamiseen ja erityisesti uusien museoiden pystyttämiseen eri puolille valtavaa maata. Toinen toistaan uskomattomimpia, vau-arkkitehtuurin leimaamia kolosseja on noussut sinne sun tänne, ja usein alueille, joissa kaupungistuminen on vasta käynnissä.

“Yksistään vuonna 2012 Kiinassa avattiin 451 uutta museota.”

Kiina on tosissaan kehittämässä infrastruktuuria, jolla asettaudutaan globaaliin kulttuurivirtaan. Joidenkin laskujen mukaan maassa on tällä hetkellä reilu 5 000 museota. Se ei ole tietenkään vielä mitään suhteessa väestömäärään (1,5 miljardia).

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomessa lasketaan olevan tuhatkunta museota, joista tosin vain reilu 150 on ammattimaisesti toimivia.

Kiinassa kuitenkin tuhannet näistä postmodernien (länsimaisten) arkkitehtien luomuksista ovat sikäli erikoisia, että ne ovat koreita katsella, mutta tyhjiä sisältä – kirjaimellisesti.

Tornimaisten betonirakennusten lomassa ne tuovat kaupunkimaisemaan mukavaa piristystä, mutta vaikuttaa siltä, että rakennuttamisesta ja hallinnosta vastaavien tahojen kiinnostus museoihin lopahtaa siinä vaiheessa, kun katseita keräävä rakennus on saatu pystyyn.

Museoita vai asuntoja?

Museokulttuuri Kiinassa on verrattain nuorta. Ensimmäiset museot perustettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta kukoistuskauden alku on vasta 1980-luvulla, jolloin maan modernisointi lähti kunnolla käyntiin.

Asuntotuotannon, pilvenpiirtäjien, ostoskeskusten, valtavien teollisuusalueiden ja massoja kuljettavien liikennevälinejärjestelmien rinnalle on kasvatettu museoiden, oopperatalojen ja kirjastojen omalakinen ekosysteemi, jonka olemassaolo perustuu pikemminkin päättäjien kuin kuluttajien tarpeeseen.

Paikallishallintoa toteuttavat tahot kun haluavat kuuliaisesti seurata esimiestensä ja keskushallinnon visioita käyden lopulta keskinäistä kilpailua rakennusteknisten ratkaisujen omaperäisyydellä ja -laatuisuudella.

Yksi huomattavimpia (ja huomatuimpia) esimerkkejä löytyy itäisestä-Kiinasta, jonne perustettiin 2007, lähelle miljoonakaupunki Changshaa, Meixihun kaupunki. Viiden kylän yhteenliittymä oli pitkään vain reilun 20 000 asukkaan yhteisö, mutta jos kaikki kaupunkivisionäärien unelmat käyvät toteen, väkimäärä tuosta kohta moninkertaistuu.

Irakilaistaustaisen Englannissa toimistoa pitävän huippuarkkitehdin Zaha Hadidin kaupungin pilvenpiirtäjien keskelle suunnittelema kulttuuri- ja taidekeskus hehkuu tulevaisuuden optimismia ja on jo itsessään puoleensavetävän magneettinen.

Erikoista tässä koko tilanteessa on Shepardin haastattelemien asiantuntijoiden mukaan se, että raha moninaisten museoiden rakentamiseen ei suinkaan tule valtiolta vaan rakennuttajilta ja veronmaksajilta.

Kun kustannuksista on otettu pois valtion tuki, loppu katetaan arvokkaan maan myynnillä rakennuttajille ja veroilla. Maakauppojen ehdoissa on mukana museon rakentaminen.

Verotulot aktualisoituvat siinä vaiheessa, kun museon kylkeen nousseet asunnot alkavat saada uusia asukkaita.

“Museo on näin eräänlainen oheistuote, joka tipahtaa asuntorakentamisesta voittoja käärivien gryndereiden syliin.”

Eriskummallinen tilanne on johtanut siihen, että museot tavallaan jäävät vaille huolenpitäjää. Kun museo on valmis ja sen yhteyteen nousseet asunnot saaneet vuokran- ja veronmaksajansa: ketä kiinnostaa?

Katse sisäänpäin

Sinänsä on lohdutonta, että kulttuuriperinnöltään rikkaassa Kiinassa on edes mahdollista pitää museoita tyhjillään.

Mutta 1900-luku oli erityisen ankara Kiinaa kohtaan, joka kadotti ja menetti sotien, vallankumousten ja muinaisesineiden ryöstelyn johdosta rikkauksiaan. Osa näistä löytyy sinne tänne siroteltuina eri puolilla maailmaa sijaitsevista museoista, ja toki mittava määrä myös pääkaupungin kansallismuseosta, joka on puitteiltaan maailman kolmanneksi suurin museo heti Louvren (Ranskan) ja Eremitaasin (Venäjä) jälkeen.

Vierailijoita Kiinan kansallismuseo keräsi 2014 lähemmäs 8 miljoonaa, mikä oikeutti tuolloin maailman museoiden kävijämääräkilpailussa sijalle kaksi (Louvre on ykkönen).

Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomen 157:ssä päätoimisesti hoidetuissa museoissa kävijämäärät olivat 2017 hieman yli 7 miljoonaa, mikä on kelvollinen määrä sekin. Varsinkin, kun voidaan huomata, että vierailijamäärät ovat lyhyessä ajassa melkeinpä kaksinkertaistuneet kiitos 2015 käyttöönotetun museokortin. Suosituin museo Suomessa tuolloin oli Ateneumin taidemuseo (440 834 kävijää) ja yli sadantuhannen rajapyykin ylitti 12 muutakin museota.

“Niin Kiinassa kuin muuallakin jököttävien vau-monumenttien aika saattaa silti olla ohi, ainakin jos uskomme suomalaisia arkkitehtuurialan asiantuntijoita.”

Heidän mukaansa Kiasman ja Oodin kaltaiset toteutukset keräävät kyllä vielä ansaittua huomiota ja kiitosta, mutta suunnittelussa ollaan jo siirtymässä pelkistetympään, rationaalisempaan ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Tästä trendistä kertoo itse asiassa viimekesäinen kilpailu Kansallismuseon laajennusosasta, jossa ”Vau-arkkitehtuuri lensi roskiin”, kuten YLE lennokkaasti otsikoi.

Ehkä muotokielen taas muuttuessa on aika avata ovet ja kurkistaa sisälle – ja kutsua ihmisiä kylään.