Kivien kovuudesta aineettomaksi voimaksi

Taiteen tarpeellisuutta, hyötyä ja yhteiskunnallisten panostusten määrää arvioidaan jatkuvasti. Julkisessa keskustelussa eletään tällä hetkellä kylmää ja kamreerimaista aikaa, jonka mukaan kulttuurin rahoituksesta on leikattava, koska kaikesta muustakin leikataan. Samalla kasvavat paineet kulttuurin hyötyjen ulosmittaamiseksi ja tuotteistamiseksi, jotta sitä voitaisiin kuluttaa enemmän – ja mitata näin kulttuurin merkitystä ja arvoa ensisijaisesti taloudellisen kasvun välineenä.

Kulttuurialalla ja luonnollisesti erityisesti kulttuurituotannossa tuotteistamisvaateet koetaan taloudellisesta näkökulmasta monipuolisesti: iso osa kulttuurista on tuotteistettavissa, tarvitsee tuotteistamista ja myös hyötyy siitä kaikkien eduksi. Kulttuurin merkitys ei kuitenkaan tyhjene kulttuurin tuotteistettuihin hyötyihin. Tällainen näkemys kohtaa enemmän vastalauseita, ja vaatii enemmän perusteluja varsinkin laajemmassa, julkisessa keskustelussa.

Kulttuuria voi tuotteistaa – muttei kaikkea

Kulttuurin ja taiteen merkityksellisyyttä ja arvoa voidaan perustella sivistys-, merkitys- ja arvonäkökohdin. Seuraavassa esitellään yksi konkreettinen esimerkki, joka kuvaa hyvin, miten taide voi osoittaa arvonsa ja merkityksensä olematta tuotteistettavissa tai monistettavissa.

Saksalaisessa Saarbrückenin kaupungissa toteutettu käsitetaiteilija Jochen Gerzin teos saatiin aikaan luottamuksellisesti ja pääosin salaa. Taideyliopiston opiskelijaryhmä saapui yön turvin erään hallintorakennuksen edustalla olevalle aukiolle, poisti aukion alkuperäistä kivetystä ja korvasi sitä tilapäisellä. Kivet – yli kaksituhatta – vietiin sitten työpajoihin. Gerz oli koonnut yhteistyössä Saksan juutalaisyhteisöjen kanssa listan sellaisista juutalaisten hautausmaista, jotka natsivallan aikana tuhottiin, ollen sittemmin vaarassa vaipua unohduksiin.

Kuva 1. Taideteosta varten työstettyjä katukiviä. Kuva: Martin Blanke / jochengerz.eu.

Kuhunkin kiveen hakattiin yhden hautausmaan nimi, ja kivet palautettiin huomaamattomasti paikalleen. Aukiolla sijaitsi alueparlamentin rakennus, mutta toisen maailmansodan aikana se toimi Gestapon, natsi-Saksan salaisen valtionpoliisin, päämajana. Tieto tapahtuneesta alkoi levitä, ja ihmiset, osin paheksuen julkisen tilan ja omaisuuden kohtelua, kokoontuivat etsimään merkkejä taidetoiminnasta. He eivät kuitenkaan löytäneet mitään aikaisemmasta poikkeavaa. Opiskelijat olivat nimittäin asettaneet kivet takaisin paikoilleen kaiverrus alaspäin. Paikalle saapuneet hämmästyivät ja alkoivat ymmärtää, ettei tavoitteena ollut saada heitä passiivisesti katsomaan jotakin uutta muistomerkkiä, vaan oivaltamaan ja muistamaan itse. Yleisöstä tuli olennainen osa kantaaottavasti velvoittavaa ja inhimillistä taidetta.

Kuluttamisen tuolle puolen

Gerzin vuosien 1990-1992 aikana toteuttama salainen projekti päätyi teokseksi ”2146 kiveä – rasismin vastainen muistomerkki” – jonka myös Saarlandin parlamentti, tosin vasta jälkeenpäin laillisti. Itse paikka tunnetaan myös nimellä Näkymättömän muistomerkin aukio. Taideteoksen idea on siis ajan myötä omalla tavallaan normalisoitunut, muttei vanhentunut.

Kuva 2. Näkymättömän muistomerkin aukio Saarbrückenissä. Kuva: Martin Blanke / jochengerz.eu.

Mitä me voisimme tapauksesta oppia? Ainakin sen, että usein taide ja kulttuuri on voimallisimmillaan, kun se on aineetonta. Lisäksi konseptit, oivallukset ja ratkaisut, jotka hämärtävät teoksen ja sen kokijan rajaa, vapauttavat kokijan passiivisen tai yksipuolisen kuluttajan roolista ja haastavat aktiiviseen kannanottoon. Tässäkin tapauksessa, vuosikymmeniä myöhemmin, teoksen antia voi soveltaa myös lukemattomiin oman aikamme tapauksiin esimerkiksi Ukrainassa, Israelissa ja Gazassa sekä Sudanissa. Näin taide voi muistuttaa näinä autoritaarisuuden ja vaihdantatalouden pakkovallan aikoina todellisuudesta, joka tekee meistä ihmisistä ihmisiä – ja vapaita.