Kokeilukulttuurista vaikuttavuutta kehittämiseen

• Kirjoittaja: Arto Lindholm, VTT, Yliopettaja, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 05.11.2019

Kokeilukulttuuri haastaa nykyajalle tyypillisen suunnittelukulttuurin selvittelyprosesseineen. Kokeilemalla kehittäjä siirtyy nopeasti neuvotteluhuoneista kentälle ja kokeilee, mikä toimii ja mikä ei. Jokainen voi omaksua kokeilemisen kulttuurin omassa arjessaan ja vaikkapa osallistua valtakunnallisille kokeiluviikoille 4.–20.11. Humakin opinnäytetöissäkin soisi kokeilukulttuurin näkyvän entistä selvemmin.

Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran yksi merkityksellisimmistä julkaisuista saattaa olla kolmen minuutin animaatio kokeilukulttuurista (experimental culture/experimental development) vuodelta 2012.

Sitran viesti kannusti kehittäjiä kokeilemaan ideoita nopeasti käytännössä, koska liian usein innovatiiviset ideat jumiutuvat erilaisiin prosesseihin, eikä niiden toimivuutta kentällä päästä koskaan kokeilemaan. Animaatio herätti suurta huomiota tutkimuksellisia kehittämishankkeita tekevien ammattilaisten piirissä.

Kokeilukulttuuri nostettiin jopa Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan (Ks. Antikainen ym. 2019). Kokeilukulttuuria pidetään nimenomaan suomalaisena innovaationa (Berg. ym. 2017).

Tässä blogissa tarkastelen kokeilukulttuuria kehittäjän toimintatapana. Kokeilukulttuurin avulla kuka tahansa voi rohkaistua arjessaan ja laajojen kehittämishankkeiden vetäjät orientoitua uudella tavalla.

Kokeilukulttuurilla on annettavaa myös tieteelle, sillä ainakin yhteiskuntatieteiden tutkijoille uuden tiedon hankkiminen kokeilemalla voi olla vieras ajatus.

Kokeilla vai suunnitella?

Erityistä kokeilukulttuurin periaatteessa on kannustaminen nopeaan käytännön toimintaan sen sijasta, että toimintaa vain suunnitellaan selvityksineen ja selvitysten esiselvityksineen.

“Kokeilukulttuurissa uutta tietoa tuotetaan nimensä mukaisesti kokeilemalla ja arvioimalla kokeilun onnistumista – siis sitä, mikä toimii ja mikä ei.”

Kokeilla voi hyvin nopeasti, muutaman viikon valmistelulla ja sillä idealla, että pienellä kokeilulla tavoitellaan suurta muutosta. Kokeilukulttuuri siis kyseenalaistaa suunnittelukulttuurin ylivallan.

Kokeilukulttuurin näkökulmasta hyvin kokeiltu on jo puoliksi tehty.

Sitran mukaan ylisuunnitteluun kuluu turhaan aikaa ja rahaa, mutta yli-innovaattoriaktivistiksi itsensä tituleeraava Anssi Tuulenmäki (2012) vie ajatuksen vielä pidemmälle. Tuulenmäen mukaan suunnittelemisen vaarana on, että ei tehdä mitään. Asioiden siirtäminen selvittelyyn tarkoittaa yleensä uusien epävarmuuksien esiin nostamista samalla kun vanhemmat ideat unohtuvat. Näistä syistä suunnittelemalla ei yleensä synny mitään uutta.

Kokeilukulttuurin puolestapuhujatkaan eivät täysin hylkää suunnittelun tarvetta. Esimerkiksi sillanrakentamisessa kestävyyden kokeileminen on huono idea. Pikemminkin ajatellaan, että kokeillaan niitä asioita, joista saa tietoa vain kokeilemalla ja suunnitellaan niitä asioita, joita täytyy suunnitella.

Kokeilemalla kehittäjällä on siis sekä suunnittelusalkku että kokeilusalkku. Näistä kahdesta jälkimmäinen on painavampi, koska kokeilukulttuurissa kokeilut synnyttävät usein suunnitelmat eikä toisinpäin.

Kokeilukulttuuri toimintatapana

Kokeilukulttuuri kyseenalaistaa yhden tutkimuksellisen kehittämistoiminnan perusmenetelmän, benchmarkkauksen eli vertailukehittämisen. Yleensä benchmarkkausta pidetään erityisen tärkeänä kehittämisen menetelmänä, koska oppiminen parhaiten menestyneiltä toimijoilta on kehittämistyön järkeenkäypä lähtökohta.

Muualla onnistuneiden asioiden kopiointi saattaa kuitenkin johtaa riskien välttelemiseen ja lopulta siihen, että yritykset, korkeakoulut, sairaalat, urheiluseurat, päiväkodit, seurakunnat jne. alkavat muistuttaa toisiaan.  Tuulenmäen mukaan on parempi idea tutkia, mitä kaikki tekevät samalla tavalla ja kokeilla sitten täysin uutta, muista poikkeavaa toimintatapaa.

“Uuden tiedon tuottaminen kokeilemalla edellyttää riskinottoa – kokeiluhan voi aina epäonnistua.”

Kokeilukulttuuri edellyttää organisaatiolta epäonnistumisen sietämistä ja oikeastaan siihen kannustamista. Kokeilemalla kehittäjän pitäisi voida olla kuin kävelemään opetteleva lapsi, joka kävelemisen suunnittelupalaverien sijasta kokeilee erilaisia kävelytekniikoita, kaatuu, kokeilee uudelleen ja oppii lopulta.

Asiantuntemuskin ymmärretään liian usein jonkin asian erehtymättömäksi hallinnaksi, sen perusteelliseksi tuntemiseksi. Asiantuntijankin tulisi voida kokeilla, ottaa riskejä ja erehtyä, eli luopua tiedon ja osaamisen monopolistaan.

Kehittyvä organisaatio ottaa aina riskejä, sillä kuten Tuulenmäki (2012) oivaltavasti muistuttaa, ”riskien välttäminen on riskitöntä vain, jos maailma pysyy paikallaan”.

Toisaalta kokeilukulttuurissa ei oikeastaan voi epäonnistua, koska hyvin analysoitu epäonnistuminenkin tuottaa arvokasta tietoa uuden idean mahdollisuuksista ja rajoituksista (Berg ym. 2017).

“Kokeileminen perustuu ajatukseen, että se mikä toimii, on lähempänä oikeaa tietoa kuin se, mikä ei toimi.”

Tämä ajatus perustuu pragmatistiseen totuusteoriaan, jonka mukaan totuutta on koeteltava juuri toimivuuden tai menestyksellisyyden perusteella (Tieteen termipankki 2019). Toimivuuden arvioiminen edellyttää sen verran suunnittelua, että toimivuuden arviointiin tarvittavia havaintoja muistetaan kerätä. Toimivuutta voidaan arvioida arviointitutkimuksesta tutuilla keinoilla määrällisesti (kuinka monta, kuinka paljon, miten tehokkaasti) tai laadullisesti (esim. minkälaisen kokemuksen muutos tuottaa). (Virtanen 2007; Antikainen ym. 2019.)

Kokeilemalla kehittämisen alkuun pääsee ajattelemalla, että ei tarvitse heti tavoitella mitään suurta ja hienoa. Pikemminkin riittää aluksi, että tekee omassa arjessaan jonkin pienen muutoksen ja sitten toisen pienen muutoksen.

Kokeilemalla kehittämisestä syntyy yllättävän nopeasti toimintatapa. Tuulenmäki muistuttaa, että jos ei pysty muuttamaan omaa arkeaan, niin tuskin laajemmatkaan muutokset onnistuvat.  Hän tähdentää, että kokeilemaan oppii kokeilemalla ja onnistumisesta saa oppimisen iloa.

Omia kokeiluita voi jakaa tunnisteella #kokeiluviikko valtakunnallisilla kokeiluviikoilla, jotka järjestetään seuraavan kerran 4.–20.11.2019.

Kokeilukulttuuri Humakin opinnäytetöihin

Humakin opinnäytetyö on tutkimuksellinen kehittämistyö, jossa omaksutaan tiedetutkijan systemaattinen havaintojen kerääminen ja tulkitseminen, mutta samalla käytännön toimijan rohkeus tuottaa tietoa toimimalla.  Tällöin on tärkeää, että tutkiva kehittäjä itse ymmärtää, mille kehittämistyön lähestymistavalle hänen koko työnsä rakentuu.

Kokeilukulttuuri voidaan nähdä yhtenä tutkimuksellisen kehittämistyön lähestymistapana. Kokeilukulttuuri haastaa erityisesti toimintatutkimuksen (Action Research) perusidean, jossa muutokseen pyritään syklisellä kehittämisellä suunnittelun, toiminnan, arvioinnin ja uudelleen suunnittelun kautta.

Lukuisten syklien pyörittäminen kestää usein vuosikausia, joten se on yleensä mahdollista vain laajoissa ja pitkäkestoisissa kehittämishankkeissa. Kokeilukulttuuri sen sijaan tarjoaa havaintojen nopealle tuottamiselle yleisen viitekehyksen.

“Olen ohjannut Humakissa satoja opinnäytetöitä ja rohkenisin väittää, että ammattialan kannalta merkityksellisimmissä opinnäytetöissä on uskallettu jalkautua tutkijan kammiosta kentälle kokeilemaan uutta toimintatapaa.”

Kokeilukulttuurin hengessä tehdyt opinnäytetyöt ovat olleet yleensä innostavampia, merkityksellisempiä ja mielenkiintoisempia kuin taustatutkimukset ja -selvitykset. Kokeilukulttuurissa juuri AMK-opiskelijoiden vahvuudet pääsevät erityisen hyvin esiin.

Itse toivoisinkin, että ammattikorkeakouluissa ei tehtäisi lainkaan opinnäytetöinä uimakouluja, joissa ei koskaan mennä veteen tai autokouluja, joissa ei uskaltauduta oikean auton rattiin.  Kokeilukulttuurin omaksuminen kannustaa ja velvoittaa tähän.

Lähteet

Antikainen, Riina & Kangas, Hanna-Liisa & Alhola, Katariina & Stenvall, Jari & Leponiemi, Ulriikka & Pekkola, Elias & Rannisto, Pasi-Heikki & Poskela, Jarno 2019.  Kokeilukulttuuri Suomessa – nykytilanne ja kehittämistarpeet. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2/2019. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161281. Avattu 31.10.2019.

Berg, Annukka; Lähteenmäki-Smith, Kaisa; Alanko, Ira 2017. Yhteiskuntapolitiikka (82) 3, 258-359.

Tieteen termipankki 2019. Pragmaattinen totuusteoria. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:pragmaattinen_totuusteoria. Avattu 29.10.2019.

Tuulenmäki, Anssi 2012. Lupa toimia eri tavalla. Helsinki: Sanoma Pro.

Virtanen, Petri 2007. Arviointi. Helsinki: Edita.