Taide itsevaltiutta vastaan: Miten kulttuurialan ammattilaiset voivat auttaa demokratiaa illiberalismin vastustamisessa?

Pilkkupaitainen piirrettyhahmo lentää pilvien seassa suurella tumman harmaalla linnulla.

Miten taide ja kulttuuri voivat auttaa demokratiaa vastustamaan ulkoisia voimia, jotka työntävät yhteiskuntaa kohti illiberalismia ja autokraattista hallintoa? Millainen rooli kulttuurituottajilla ja -järjestöillä on ja miten ne kestävät illiberaalisia poliittisia jännitteitä? Millä tavoin taide- ja kulttuurijärjestelmiä voidaan käyttää demokraattisten periaatteiden ja arvojen levittämiseen ja vahvistamiseen?

Nämä kysymykset resonoivat kulttuurialan ammattilaisten mielessä erityisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan, mikä on ajankohtainen esimerkki Venäjän diktaattorin poliittisten toimien radikaaleista seurauksista. Kyseisiin toimiin kuuluu ihmisoikeusloukkauksien, sananvapauden tukahduttamisen sekä propagandan levittämisen lisäksi myös taiteen ja kulttuurin instrumentalisointi sekä Venäjällä että ulkomailla.

Taide ja politiikka olivat Humakin joulukuussa 2021 järjestämän COSM Talks -seminaarisarjan kolmannen jakson aiheina. Kutsuvieraina oli kansainvälisiä kulttuurijohtamisen ja -politiikan tutkijoita ja opettajia. Yhdessä Humakin Katri Kaalikosken, Pekka Vartiaisen ja Marcin Poprawskin kanssa he olivat mukana myös Zeppelinin yliopiston kanssa laaditun ARCUPID (Arts and Culture as Pillars of Democracy) -nimisen Horisontti Eurooppa -tutkimusapurahahakemuksen valmistelussa.

Tämä teksti on kirjoitettu COSM Talks -seminaarin aikana käytyjen keskusteluiden pohjalta. Lue lisää aiheesta Marcin Poprawskin blogitekstistä.

Taideteos, jossa poika istuu johtajapatsaasta riippuvassa keinussa, jota katselevat mies ja koira.
Fernando Sanchez Castillo, Leader Swing, Sketches Museum, Lund (Kuva: M. Poprawski)

Taide terveen demokratian pilarina

“Terveen demokratian” käsitteen käyttö auttaa meitä näkemään liberaalin demokratian dynaamisena, elävänä järjestelmänä, jota yhteiskunta ylläpitää – ja joka toisaalta ylläpitää yhteiskuntaa. Tärkeintä on miettiä, miten kulttuurialan ammattilaiset voivat edistää ja vahvistaa tervettä, demokraattista vuoropuhelua ja edistää kansalaisten osallistumista erityisesti tavalla, joka mahdollistaa kansalaistoiminnan sekä koulutus-, politiikka-, organisaatio-, toimielin-, oikeus- ja mediajärjestelmien valvonnan.

Taiteen paradoksi on, että se voi kukoistaa samaan aikaan, kun demokratian pilarit murenevat. Taide on kuitenkin välttämätöntä demokratialle. Se tarjoaa poikkeavia näkökulmia ja auttaa edistämään empatian tunnetta. Se peilaa yhteiskuntaa ja paljastaa piilotettuja totuuksia, sekä voi olla jopa vapauden avainparametri. Picasso sanoi kerran, että “taide on valhe, joka saa meidät ymmärtämään totuuden“.

Taiteilijat ja kulttuurituottajat yrittävät jatkuvasti keksiä tapoja rikkoa sääntöjä, rikkoa rajoja ja kyseenalaistaa yhteiskuntaa. Tämä tekee taiteesta sekä epämiellyttävää että tärkeää illiberaaleille poliitikoille, jotka haluavat hallita yhteiskuntaa. Taiteilijat ovat ammattimaisia mielikuvituksen käyttäjiä: heidän tehtävänsä on kuvitella tulevaisuus suhteessa menneisyyteen.

Sama mielikuvitus voi olla uhkana tietyille abstrakteille poliittisille rakenteille, jotka ovat autokratian ja totalitaaristen hallintojen etualalla. Taidetta sortava hallitus vahvistaa käsitystä taiteesta voimakkaana.

Poliittisen instrumentalisoinnin kolme mallia

Mietitäänpä, miten hallitukset ja poliittiset hallitsijat näkevät taiteen. Tähän on olemassa kolmitahoinen näkökulma, joka koostuu seuraavista malleista: romanttinen, didaktinen ja klassinen. Valitettavasti kaikki kolme voivat eri määrin instrumentalisoida kulttuurijärjestöjen ja -ammattilaisten työtä.

Poliittisen instrumentalisoinnin kolme mallia: Romanttisessa mallissa taide ilmentää sisäistä totuutta. Taiteen tulee olla itsenäinen, eikä se ole vastuussa muusta kuin itsestään, sitä voivat arvioida vain taiteilijat tai asiantuntijat, ja sitä tuetaan huippuosaamisen vuoksi. Didaktisessa mallissa taiteella on yhteiskunnallista valtaa ja sitä on käytettävä valtion tai johtavien poliitikkojen päättämien tiettyjen tavoitteiden tukemiseksi (esim. kansallinen identiteetti tai muut poliittiset perusteet). Klassinen malli on lähimpänä "leipää ja sirkushuveja” -tyylistä poliittista taktiikkaa. Siinä taiteella ei ole liikaa valtaa eikä siinä ole sisäistä totuutta. Taide on vapaa-ajan toimintaa, nautittavaa katarsiksen myötä. Taidetta on tuettava yhteiskunnan, viihdyttävän elämäntavan tai julkisen palvelun vuoksi.
Poliittisen instrumentalisoinnin kolme mallia.

Illiberaali tai autokraattinen hallinto suosii didaktista mallia, sillä taiteessa nähdään olevan poliittista ja yhteiskunnallista valtaa. Tätä valtaa tulee säännellä valtion toimesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa vaikkapa sensuuria tai instituutioiden suoraa ja epäsuoraa valvontaa ja hallintaa.

Illiberaalisissa hallituksissa vallitsee illuusionaalinen käsitys valtiosta homogeenista yhteiskuntaryhmää hallitsevana. Tällaisessa manipuloidussa yhteiskuntakäsityksessä ei ole sijaa minkäänlaiselle eroavaisuudelle. Tämä ideologia on täysin vastakkainen taiteen tarjoaman rajattoman, kaleidoskooppisen ilmaisukirjon kanssa.

Illiberaalit järjestelmät taide- ja kulttuurialalla

On tärkeää tutkia ja torjua jopa kulttuurikentän ulkopuolelle ulottuvia keinoja, joilla äärioikeistopopulismi käyttää kulttuuria toteuttaakseen illiberaalia politiikkaa. Tämä on oleellista, sillä taidejärjestöt vaativat demokratiaa täyttääkseen ihanteensa.

Paradoksaalista kyllä, johtamismallit taiteessa ovat yleensä epädemokraattisia ja joskus jopa antidemokraattisia. Monissa taideorganisaatioissa on paineita tehdä päätökset nopeasti ja autokraattisesti demokraattisen yhteistyön sijaan.

Siksi meidän on edistettävä taideorganisaatioiden realiteetteihin sopivia johtamismalleja, jotka painottavat demokratiaa, kestävyyttä ja inhimillisiä arvoja. Tavoitteena on yhdistää toimiva viestintä ja kommunikaatio selkeisiin organisaatiotavoitteisiin, jotka myös tukevat yksilöä.

Taideteos, joka koostuu kahdesta sylkevien johtajien maalauksesta.
Fernando Sanchez Castillo, Spitting Leaders, Sketches Museum, Lund (Kuva: M. Poprawski)

Terve demokratia on tärkeä osa tervettä kulttuuria

Taideorganisaatio on ristiriitainen paradoksi. Taiteessa ennakoimattomuus nähdään voimakkaana ja vaikuttavana, kun taas organisaatioiden on toimittava ennakoiden. Jos johtoasemissa olevat uskovat, että rahan on oltava taideorganisaation tärkein prioriteetti, seurauksena on itsevaltaisempi hallintotyyli. Talouskriisin myötä taideorganisaatiot ovat muutenkin paineen alaisena.

Sen sijaan voittoa tavoittelemattoman taideinstituution toiminnan tulisi perustua arvoon. Tämä on luonnollisin tapa kannustaa aitoa ja kestävää sitoutumista ja osallistumista, mikä puolestaan tukee demokratiaa. Kun meillä on organisaatioita, jotka ovat itse demokraattisia, toimimme todennäköisemmin demokraattisesti myös yhteiskunnassa.

Yksi tapa, jolla taideorganisaatiot voivat vastustaa esiin nousevia illiberaalisia suuntauksia, on rakentaa trendejä, jotka vahvistavat demokraattisia standardeja ja noudattavat osallisuuden, monimuotoisuuden ja tasapuolisuuden arvoja kulttuuripolitiikan ensisijaisina tavoitteina. Siten poliittista valtaa omaava taidetuotanto voi kuvastaa toivomaamme poliittista kontekstia ja vallanjakoa. Terve demokratia muodostaa kestävän ja tasapainoisen perustan kulttuurihallinnan tai -tuotannon harjoittamiselle missä tahansa taideympäristössä.


Teksti: Marcin Poprawski, Lehtori, FT

Käännös ja editointi: Mari Ervasti