Nuorten pahoinvointi – Turun yliopisto uutisoi alkuvuodesta mielenkiintoisista Turun yliopiston ja THL:n yhteistutkimuksen ”Temporal changes in the incidence of treated psychiatric and neurodevelopmental disorders during adolescence: an analysis of two national Finnish birth cohorts” tuloksista, joiden mukaan yhä useampi suomalaisnuori saa psykiatrisen tai neurokehityksellisen diagnoosin. Kyseessä on valtakunnallinen rekisteritutkimus, jossa vertailtiin vuosina 1987 ja 1997 syntyneitä ikäluokkia. Tutkimus osoitti, että erityisesti nuoremman ikäluokan tytöillä erikoissairaanhoidon käyntien ja diagnoosin saaneiden määrät lisääntyivät. Suhteutettuna ikäluokkaan eniten lisääntyivät tyttöjen diagnoosit, jotka liittyvät mielialahäiriöihin ja ahdistukseen. (Junko 2018.)

Sinällään tuloksia ei liene voi pitää yllättävinä, jos niitä peilaa viime vuosina käytyyn yleiseen keskusteluun tyttöjen ja nuorten naisten psyykkisen pahoinvoinnin tilasta. Tiedetäänhän myös esimerkiksi kansainvälisten vertailujen perusteella, että maamme nuoriso on yksi maailman itsetuhoisimmista. Itsetuhon taustalla on tyypillisesti masennusta ja ahdistuneisuutta.

Turun yliopistossa tutkimusta johtanut lastenpsykiatrian professori Andre Sourander kuitenkin huomauttaa, että vaikka tutkimuslöydökset osoittavat nuorten mielenterveyspalveluiden käytön merkittävän lisääntymisen lyhyessä ajassa, tulokset eivät kerro suoraan nuorten psykiatristen ongelmien lisääntymisestä. Tutkimuksen tärkeinä johtopäätöksinä tutkijat esittävät, että perusterveydenhuoltoon tarvitaan varhaisen tuen palveluja ja erikoissairaanhoitoon itsemurhariskin tehokkaampaa arviointia. Palvelujärjestelmä ei tunnista itsemurhariskissä olevia nuoria tarpeeksi kattavasti. (Junko 2018.) Miksi näin on, ja miten palvelujärjestelmää tulisi kehittää? Millaista tietoa ammattikäytäntöjen kehittämiseksi tarvitaan?

Nuorten pahoinvointi ja toivottomuus voi jäädä huomaamatta

Itsemurhariskin puutteellinen tunnistaminen kävi ilmi myös omassa väitöstutkimuksessani Tragedian tarina. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana, jossa haastattelin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa itsemurhalle. Nuoren kuolemaa edeltäneistä olosuhteista riippumatta nuori oli kohdattu usein joko erityis- tai peruspalveluiden piirissä. Siitä huolimatta usean nuoren itsemurha oli tullut ympäristölle yllätyksenä, vaikka selkeitä itsetuhoa ennakoineita merkkejä oli ollut läsnä. Palvelujärjestelmän ongelmakohdat paikantuivat sekä korjaaviin että arjen peruspalveluihin. (Kiuru 2015.) Tulkintani mukaan nuorten ja aikuisten kohtaamisia ei ole palvelujärjestelmässä tarpeeksi, sillä niin monessa yhteydessä ja monelta toimijalta nuoren todellinen tilanne ja hätä olivat jääneet todentamatta tai niihin ei ollut puututtu (Kiuru 2017). Huolta herättävät lisäksi ne polut, joissa nuoren masennusta ei ollut tunnistettu ja tämän vuoksi hän ei ollut ohjautunut asianmukaisten palveluiden piiriin (Kiuru 2015).

Asetelman voi kääntää myös toisin päin. Nuoren rakentamat elämän kulissit olivat osaltaan vaikeuttaneet kohtaamisia palvelujärjestelmässä ja näin myös avun suuntaamista. Nuoresta oli ollut usein nähtävissä vain jokin tämän valitsema puoli, jolloin huolenaiheet olivat näyttäytyneet ammattiauttajille yksittäisinä ilmeten erilaisina eri konteksteissa. Huolien muodostama kokonaisuus oli jäänyt tunnistamatta ja tilanteen vakavuutta ei ollut ehkä ymmärretty. (Kiuru 2015.)

[Lukijalle huomioksi: Nuoren elämän rakentumisesta suhteisena olen kirjoittanut enemmän artikkelissani ”Nuoren elämä suhteisena ja yhteisöasiantuntijuuden tarve – tarkastelu case itsetuhon kautta” (Kiuru 2017), joka julkaistiin Humakin ja Nuorisotutkimusverkoston yhteistoimituksessa Kenen nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet (Hoikkala & Kuivakangas 2017). Artikkelin pohdinnat ovat merkityksellisiä myös siitä näkökulmasta, millainen kuva nuoresta rakentuu.]

Ammattikäytäntöjen kehittäminen kokemustietoon perustuen

Väitöstutkimukseni asetelman lähtökohtana oli palvelujärjestelmän kehittäminen kokemustietoon perustuen. Johtopäätöksinä esitin, että ammatillisissa käytännöissä tulisi kohdata yksilö kokonaisvaltaisesti, huomioiden sosiaalinen ja psyykkinen näkökulma. Tämä nostaa esiin psykososiaalisen työn tärkeyden. (Kiuru 2015.) Myös perheen ja sosiaalisen verkoston voimavarojen sekä ammattiauttajien taidon ja kokemuksen yhdistäminen on tärkeää (Uusitalo 2006, 343). Moniammatillisessa työskentelyssä tulisi niin ikään varmistaa kasvatuksellisen otteen mukana olo (Kiuru 2017). Tästä päästään väljästi pohdintoihin, joita esitin blogikirjoituksessani Muuttuva lainsäädäntö ja sosiaalihuolto – kelpoisuusmääräyksistä (Kiuru 2018). Palvelujärjestelmässä tulisi hyödyntää nykyistä paremmin erilaisia asiantuntijuuksia, koska myös nuoren elämä on sidoksissa erilaisiin suhteisiin ja konteksteihin, joista rakentuu hänen todellisuutensa (vrt. Kiuru 2017). Kokonaiskuvan muodostaminen nuoren todellisuudesta on tärkeää, että tämän mahdollinen pahoinvointi ja hätä voidaan tunnistaa.

 

LÄHTEET:

Hoikkala, Tommi & Kuivakangas, Johanna (2017). Kenen nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu julkaisuja, 42. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.

Junko, Tilda (2018). Yhä useampi nuori saa psykiatrisen tai neurokehityksellisen diagnoosin. Turun yliopisto. Uutiset 18.1.2018. http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Uutiset/Sivut/yha-useampi-nuori-saa-psykiatrisen-tai-neurokehityksellisen-diagnoosin-.aspx (Viitattu 29.1.2018.)

(Ks. tutkimuksen abstrakti Temporal Changes in the Incidence of Treated Psychiatric and Neurodevelopmental Disorders during Adolescence in two Birth Cohorts.  http://www.thelancet.com/pdfs/journals/lanpsy/PIIS2215-0366(18)30038-5.pdf)

Kiuru, Hanna (2015). Tragedian tarina. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, Scripta lingua Fennica edita, osa 404. Turku: Turun yliopisto.

Kiuru, Hanna (2017). Nuoren elämä suhteisena ja yhteisöasiantuntijuuden tarve – tarkastelu case itsetuhon kautta. Teoksessa Tommi Hoikkala & Johanna Kuivakangas (toim.) Kenen nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu julkaisuja, 42. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 196, 305–314.

Kiuru, Hanna (2018). Muuttuva lainsäädäntö ja sosiaalihuolto – kelpoisuusmääräyksistä. Humanistinen ammattikorkeakoulu. Julkaisupäivä 23.2.2018. https://www.humak.fi/blogit/muuttuva-lainsaadanto-ja-sosiaalihuolto-tehtavakohtaisista-kelpoisuusvaatimuksista/ (Viitattu 23.2.2018.)

Uusitalo, Tuula (2006). Miten päästä yli mahdottoman? Narratiivinen tutkimus itsemurhamenetyksistä. Acta Universitatis Lapponiensis 105. Rovaniemi: Lapin yliopisto.