Ihmisen arvo ei riipu työkyvystä – ajatuksia Humakin PEDAVERKOT-hankkeesta

Yhteiskunnassa ihmisen arvo kytkeytyy oman kokemukseni mukaan liian helposti siihen, mitä hän tekee, kuinka paljon hän tuottaa ja kuinka hyvin hän pystyy vastaamaan työelämän vaatimuksiin. Havaintoni mukaan työstä tulee helposti yksi tärkeimmistä tavoista määritellä omaa paikkaa yhteiskunnassa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun ihminen ei pysty tekemään niin sanottua normaalia kokopäivätyötä?

Harjoitteluni PEDAVERKOT-hankkeessa on ollut itselleni erittäin tärkeä, koska hankkeessa otetaan näkökulma tähän kysymykseen. Hankkeessa tarkastellaan osallisuutta, toimintakykyä, koulutusta ja työelämää tavalla, joka haastaa ajatuksen siitä, että ihmisen pitäisi aina pystyä samaan kuin muut. Erilaiset elämäntilanteet ja yksilölliset voimavarat on tärkeää tunnistaa myös silloin, kun puhutaan työstä ja työelämään osallistumisesta.

Kaikilla ei ole samanlaista työkykyä–eikä tarvitsekaan olla

Ihmisillä on erilaiset lähtökohdat, elämäntilanteet ja voimavarat. Toiselle kokopäiväinen työ on luonteva ja mielekäs tapa osallistua yhteiskuntaan. Toiselle sopivampi ratkaisu voi olla osa-aikainen työ, opiskelu, kuntoutuminen, vapaaehtoistoiminta tai jokin muu tapa olla mukana yhteiskunnassa ja samalla kokea, että itsellä on merkitystä.

Ongelma syntyy siitä, jos kokopäiväinen työ asetetaan ihmisen arvon mittariksi. Jos ihminen pystyy työskentelemään esimerkiksi neljä tuntia päivässä, se ei tee hänen panoksestaan tai ihmisyydestään neljänneksen arvoista. Jos joku ei pysty työskentelemään lainkaan, hänen arvonsa ei katoa mihinkään. Ihmisarvo ei ole palkka, suoritus, työpanos tai tehokkuusmittari.

”Olisi tärkeää erottaa toisistaan työkyky ja ihmisarvo. Työkyky voi vaihdella elämän aikana. Ihmisarvon ei pitäisi.”

Osallisuus voi näyttää monelta

Osallisuus ei tarkoita ainoastaan työmarkkinoilla olemista. Ihminen voi olla yhteisön jäsen monella ei tavalla: läheisenä, ystävänä, opiskelijana, vapaaehtoisena, harrastajana, vertaistukena tai aktiivisena kansalaisena. Joskus yhteiskunnan rakenteet antavat ymmärtää, että vain taloudellisesti mitattava tekeminen on arvokasta. Silloin vaarana on, että ihmiset alkavat itsekin arvioida omaa arvoaan suorituskykynsä perusteella.

Jos en jaksa yhtä paljon kuin muut, olenko huonompi? Jos en pysty kokopäivätyöhön, olenko vähemmän arvokas? Vastaus on tietty ei. Mutta ikävä kyllä liian moni vastaa kyllä. Meidän pitäisi rakentaa työelämää ja yhteiskuntaa, joissa ihmisen ei tarvitse ansaita oikeutta olla arvokas.

”Myös pienellä panoksella on suuri merkitys.”

Jokaisella on oikeus kokea olevansa arvokas

Sen sijaan, että kysytään ensimmäisenä, mitä pystyt tekemään ja kuinka paljon pystyt tekemään? Voitaisiin kysyä, mitä tarvitset, missä olet hyvä ja millä tavalla haluat osallistua?

Hänen arvonsa ei vähene, jos työpäivä on lyhyempi. Se ei vähene, jos ura etenee eri tahtiin kuin muilla. Eikä se vähene, jos elämässä tulee vaihe, jolloin työn tekeminen ei onnistu ollenkaan. Ihmisen arvo ei synny siitä, kuinka paljon hän tekee. Ihmisen arvo on olemassa ennen yhtäkään suoritusta ja se säilyy myös silloin, kun voimavarat eivät riitä kokopäiväiseen työhön.

”Ihminen ei ole työpanoksensa.”

Kohti joustavampaa työelämää

PEDAVERKOT-hankkeen kautta on vahvistunut kokemus, ettei kaikille ole olemassa yhtä oikeaa tapaa opiskella, työskennellä tai osallistua. Joustavat ratkaisut voi mahdollistaa sen, että ihminen pystyy käyttämään omia vahvuuksiaan ilman, että hänen täytyy jatkuvasti ylittää omia rajojaan.

Osa-aikaisuus, yksilölliset järjestelyt ja erilaiset tavat osallistua ei ole merkkejä epäonnistumisesta. Ne voi olla juuri sitä, mitä tarvitaan, jotta ihminen voi olla mukana omista lähtökohdistaan.

”Joustavuuden lähtökohtana pitäisi olla ihminen – ei pelkästään organisaation tehokkuus.”

Omanlainen osallisuus, toimijuus ja tulevaisuus–ajatuksia PEDAVERKOT-hankkeesta

Jos mietin PEDAVERKOT-hankkeen teemoja, on tärkeää pitää mukana näkökulma, jossa osallisuus ei rakennu yhdenmukaisen suorittamisen ympärille. Tavoitteena ei ole se, että kaikki ihmiset saadaan samaan muottiin, vaan se, että mahdollisimman monella on mahdollisuus löytää oma tapansa olla mukana.

Mielenterveyden haasteiden kanssa elävälle opiskelu, työelämä tai edes arjen tavalliset vaatimukset voivat joskus tuntua ylivoimaisilta. Voimavarat voi vaihdella päivästä ja elämäntilanteesta toiseen. Tulevaisuuden suunnitteleminen voi tuntua hyvinkin kaukaiselta ja ajatus siitä, että pitäisi löytää oma paikkansa työelämässä, saattaa jopa lisätä epäonnistumisen kokemuksia.

”Ihmisen arvo ei muutu sen mukaan, kuinka paljon hän pystyy tekemään.”

Omanlainen osallisuus ja toimijuus on merkityksellistä

Osallisuus ei tarkoita kaikille samaa asiaa. Toiselle se on palkkatyötä, toiselle opintoja. Joillekin se voi olla harrastus, vapaaehtoistoiminta, vertaistuki, yhteisöön kuulumista tai pieni mutta tärkeä rooli jonkin yhteisen asian parissa. Tässä on kyse myös toimijuudesta. Kun ihminen saa vaikuttaa omaan elämäänsä, tehdä valintoja ja tulla kuulluksi, hän ei ole vain palveluiden tai toimenpiteiden kohde. Hän on oman elämänsä toimija.

Toimijuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi pärjätä yksin. Toimijuuden vahvistaminen alkaa siitä, että ihminen saa rinnalleen turvallisia ihmisiä, joiden kanssa voi pohtia vaihtoehtoja ja ottaa pieniä askelia eteenpäin.

”Ihmisellä tulee olla mahdollisuus löytää itselleen sopiva tapa olla mukana.”

Kuuluminen on voimavarata

Meillä kaikilla on tarve kuulua johonkin. Tarve tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja kohdatuksi omana itsenä. Yhteisöön kuuluminen voi olla erityisen merkityksellistä silloin, kun mielenterveyden haasteet on kaventaneet omaa elämää. Kun ihminen vetäytyy, jää yksin tai kokee olevansa muiden silmissä riittämätön, yksinäisyys voi vahvistaa pahaa oloa.

Jos ihminen tietää, että jossain häntä odotetaan, hänen läsnäolollaan on merkitystä ja hänellä on oma paikkansa, sillä voi olla valtava vaikutus. Kaiken ei tarvitsisi olla suurta. Siksi yhteisöön kuuluminen ei ole mikään pieni sivuseikka. Se voi olla merkittävä henkinen voimavara ja tukea mielenterveyttä.

”Joskus tärkeintä on yksinkertaisesti kokemus, siitä että minä kuulun tänne.”

Vertaistohjaajalla voi olla erityinen merkitys

PEDAVERKOT-hankeessa vertaisohjaajien rooli on tärkeä. Vertaisuus voi tuoda kohtaamiseen jotain sellaista, mitä ammattilaisen ja asiakkaan välisessä suhtteessa ei aina synny. Vertaistohjaaja on usein ihminen, jolla on omakohtaista kokemusta mielenterveyden haasteista, ulkopuolisuuden kokemisesta tai siitä, miltä tuntuu etsiä omaa paikkaansa. Oma-kohtainen kokemus voi rakentaa uskoa siihen, että löytyy eteenpäin vieviä askelia.

Vertaisohjaajan ei tarvitse olla valmis eikä täydellinen. Ehkäpä juuri siinä piilee vertaisuuden voima.

Kohtaamisessa voi silloin syntyä kokemus:
”Tuo ihminen ymmärtää, mistä puhun. Hän ei katso minua ongelmani kautta. Hän näkee minut ihmisenä.”

Samalla vertaisohjaajana toimiminen voi itsessään vahvistaa omaa toimijuutta. Ihmisille annetaan mahdollisuus olla myös tuen vastaanottajan sijaan tuen tarjoaja, osaaja ja yhteisön jäsen. Omalla kokemuksella voi oikeasti olla merkitystä toiselle.

Tulevaisuus voi rakentua pienistä askelista

Tulevaisuuslähtöisyys on tärkeää, mutta mielenterveyden haasteiden kanssa eläville tulevaisuuden ajatteleminen ei aina ole helppoa. Omasta kokemuksesta tiedän, että kun voimavarat ovat vähissä, on vaikeaa nähdä huomiseen, saati useiden vuosien päähän. Silloin puhe urasta, tavoitteista ja suurista tulevaisuudensuunnitelmista voi tuntua kaukaiselta ja jopa ahdistavalta sekä masentavalta. Tulevaisuuslähtöisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi asettaa suuria tavoitteita.

Se voi tarkoittaa myös hyvin pieniä kysymyksiä:

• Millainen päivä olisi minulle hyvä?
• Missä haluaisin olla mukana?
• Keiden kanssa haluaisin viettää aikaa?
• Mikä asia voisi tuoda elämääni vähän enemmän merkitystä?
• Mitä voisin kokeilla seuraavaksi?

Tulevaisuus voi alkaa siis rakentua pienestä toivosta. Yhdestä kohtaamisesta, yhdestä onnistumisesta. Siitä, että ihminen huomaa pystyvänsä johonkin.

Kaikkien ei tarvitse kulkea samaa polkua

Meidän pitää päästää irti ajatuksesta, että osallisuuden päämäärä on aina kokopäiväinen työ. Ihmisen elämä voi olla arvokasta ja merkityksellistä myös silloin, kun työpanos on pieni tai työelämään osallistuminen ei juuri sillä hetkellä ole mahdollista. Työ voi olla monelle tärkeä ja merkityksellinen osa elämää, mutta se ei ole ainoa tapa olla hyvä kansalainen. Tarvitsemme kokemuksen siitä, että minulla on paikka tässä yhteisössä ja minun panoksellani on merkitystä.

Mielenterveyden haasteista kärsivälle oman paikan löytäminen voi olla erityisen haastavaa. Siksi tarvitsemme yhteisöjä, joissa ei tarvitse ensin todistaa omaa hyödyllisyyttään päästäkseen mukaan. Tarvitsemme paikkoja, joissa saa olla keskeneräinen. Paikkoja, joissa saa osallistua omien voimavarojensa mukaan.

Paikkoja, joissa oma kokemus nähdään voimavarana.

PEDAVERKOT-hankkeessa pyritään rakentaa juuri tällaista tulevaisuutta: sellaista, jossa vertaisuudella on arvoa ja jossa jokaiselle voidaan rakentaa omaa toimijuutta tukeva polku.

Ihmisen ei tarvitse olla mahdollisimman tehokas ollakseen arvokas. Hänen ei tarvitse olla valmis kokopäivätyöhön kuuluakseen yhteiskuntaan. Hän voi katsoa tulevaisuuteen, juuri sellainena, kun sillä hetkellä on. Joskus tärkein askel eteenpäin on löytää paikka, jossa voi olla oma itsensä – ja huomata, ettei ole yksin. Lopulta kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta.

Kirjoittaja:

Susanna Nieminen