HVVT, kuvaaja Emilia Reponen

Katson tässä tekstissä eteenpäin sattumanvaraisesti valittuun vuoteen 2050 ja luonnostelen ja luonnostelen Edward Bellamyn utopiaromaanin Vuonna  2000 hengessä  positiivista tulevaisuudenkuvaa taiteen rakentavasta tavasta olla läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa. Bellamyn vuonna 1888 julkaistussa teoksessa konserttimusiikkia tarjoillaan etäyhteyden kautta jokaiseen kotiin vuorokauden ympäri. Työelämä on järjestetty niin, että 45 vuotta täyttäneet voivat jäädä eläkkeelle ja keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin ja hyvinvoinnin vaalimiseen. Bellamy kirjoitti teoksensa teollistumisen myllerryksessä, mistä on peräisin näkemys tuottavuuden ja vaurauden jatkuvasta kasvusta. Omana aikanaan hän näki myös teollistumisen mukanaan tuoman epätasa-arvon, jolle  hahmotteli utopiassaan vaihtoehtoa.

Sitran megatrendit 2017   nostavat esiin kysymyksen siitä, olemmeko nyt digitalisaation ja robotisaation vuoksi samankaltaisessa tilanteessa kuin teollistumisen alkuaikoina: lisääntyykö epätasa-arvo työn murroksessa, vai kykenemmekö jakamaan hyvän tasaisemmin? Tämä on olennaisen tärkeä kysymys myös taiteen näkökulmasta: latistuuko se 1800-luvun eliittiharrastukseksi, vai ymmärretäänkö se hyvinvointia lisäävänä voimana, johon on halua ja varaa panostaa? 

Tietenkin myös toisenlainen, dystooppinen skenaario on täysin mahdollinen – sivistyksen arvostus on laskussa, robotit vievät työt, epätasa-arvo lisääntyy, ikääntyvien määrä kasvaa ja huolenpitoon käytettävissä oleva raha vähenee. Taiteen saavutettavuustyön tilanne näyttää kuitenkin tällä hetkellä hyvin valoisalta, joten positiivisen tulevaisuuden hahmottelu on mielestäni perusteltua. Ymmärrys taiteen hyvinvointivaikutuksista on 2000-luvun kuluessa lisääntynyt huomattavasti sekä tutkimuksessa että julkisessa puheessa. Hallituksen kärkihankkeet tukevat taiteen saavutettavuutta ja lastenkulttuuria, joten tahtotila taiteen saamiseksi arkeen on suuri. 

Trendistä ollaan taidekentällä montaa mieltä. Itse näen tilanteen positiivisena, sillä hyvinvointivaikutusten esiin tuominen parantaa taiteen ankkuroitumista entistä tärkeämmäksi osaksi yhteiskuntaa. Uuden hyvinvointiajattelun mukaan taide ei ole vain tarpeeton koriste valikoidulle yleisölle, vaan olennainen ihmisen hyvinvoinnin osatekijä. Mikäli tämä 2000-luvulla vahvistunut suuntaus jatkuu katkeamattomana, vuonna 2050 taide on erottamaton osa vanhainkotien ja muiden hoitolaitosten palveluita. Ehkäpä silloin näemme kulttuuriset oikeudet täysin kompromissittomana ihmisarvon osana, kuten nyt ravinnon ja puhtauden. Pidämme itsestäänselvyytenä, että ihminen tarvitsee myös ajatuksenruokaa kaiken ikäisenä ja -kuntoisena. 

Lapset ja nuoret pääsevät jo nyt hyvin mukaan kulttuuritoimintaan koulujen ja taiteen perusopetuksen kautta. Taiteen saavutettavuus ei kuitenkaan vielä toteudu tasa-arvoisesti (ks. ArtsEqual-hanke . Vuonna 2050 taiteellinen ajattelu on olennainen, läpileikkaava teema perusopetuksessakin. Taiteellisen ajattelun mukaan tuominen lasten arkeen tekee taiteesta tuttua: se ei ole ulkoista, lahjakkuuteen perustuvaa ja epämukavaa, vaan jokaisen omistama, luonnollisesti elämään kuuluva asia, jota kukin toteuttaa itselleen sopivalla tavalla. Taide ei ole (pelkästään) teknisiä suorituksia, vaan leikkisää, kyseenalaista ajattelua ja monimuotoista ilmaisua.  

Taiteilijoilla on runsaasti metaosaamista, josta on hyötyä kehitystyössä, luovuuden herättelemisessä ja maailman pohtimisessa. Uskon, että vuonna 2050 organisaatiotaiteilijat ovat arkipäivää. He työskentelevät muiden ammattiryhmien rinnalla tukien kehitysprosesseja ja työhyvinvointia omalla erityisosaamisellaan avaten monenlaisia näkökulmia sekä rajattuihin ongelmiin että maailmassa olemiseen laajemminkin. Tämä lisää luovuuteen ja hyvinvointiin johtavaa kokonaisvaltaisuuden kokemusta – olemme tuntevia, ajattelevia, monimutkaisia psykofyysisiä olentoja riippumatta siitä, olemmeko töissä tai vapaalla. Työnkuvat ovat jo nyt muutoksessa, informaatiota tulvii enemmän kuin pystymme käsittelemään ja arki monimutkaistuu. Onnellisen elämän mittarina pidetään ennemminkin kokemusten paljoutta kuin materiaalista menestystä. Taiteellinen ajattelu tukee sekä arjessa että työelämässä tärkeäksi nousevia kimmoisuuden, luovuuden ja merkityksen etsimisen tarpeita.  

Vuonna 2050 taide ymmärretään yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyistä monipuolisempana toimintakenttänä ja korkeataiteen instituutioita arvostetaan itsenäisinä taidekentän toimijoina. Koska taiteen arvostus itseymmärryksen ja maailman ymmärtämisen välineenä kasvaa, myös taideinstituutiot saavat enemmän yleisöjä. Kun taiteen läsnäoloon arjessa on totuttu, kiinnostus taiteen kuluttamiseen myös sille omistetuissa tiloissa kasvaa. Kaikki taide ei tietenkään kiinnosta jokaista, mutta laajasta tarjonnasta suurin osa ihmisistä löytää jotain itselleen merkityksellistä.  

Taiteen voima on nyt osittain hukassa siksi, että se jää monelle ihmiselle niin etäiseksi. Tulevaisuudessa saamme taiteen ihmisyyttä tukevan voiman paremmin käyttöömme, jos pystymme nivomaan sen osaksi arkielämää. Ihmisen tarve käsitellä ja ymmärtää kokemuksiaan tuskin vähenee maailman monimutkaistuessa, eikä tieteellinen lähestymistapa yksin riitä monipuolisen ymmärryksen rakentamiseen. Sekä informaatiotulva että työn murros vaativat uudenlaista olemisen ja identiteetin rakentamisen tapaa. Sitran ja Demoksen julkaisun Katse ylös kuopasta mahdollisuuksiin – uuden ajan työ ja toimeentulo   kirjoittajat toteavatkin: Tulevaisuudessa pysyviä, vuosikymmenien työuria samassa ammatissa on yhä vähemmän. Se ei tarkoita hyvinvoinnin tai merkityksen, tai edes työn, katoamista. Tärkeämpää kuin saada ihmiset kuukausipalkkaisiin töihin on varmistaa, että ihmiset ylipäänsä ovat mukana merkityksellisessä toiminnassa.” Merkityksellisyyttä löytyy monenlaisista asioista, ja erityisesti ihmisten lähelle tulevasta taiteesta. Eläköön siis taide, nyt ja tulevaisuudessa! 

Kirjoittaja Oona Tikkaoja on kulttuurituotannon lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

 

Lähteet:
Anttila, Eeva & Jaakonaho, Liisa & Juntunen, Marja-Leena & Martin, Mari & Nikkanen, Hanna M. &
Saastamoinen, Riku & Turpeinen, Isto 2017. Peruskoulu: Suomen suurin kulttuurikeskus.
ArtsEqualin toimenpidesuositus
Bellamy, Edward 1999. Vuonna 2000 (alkuperäisteos Looking Backward 2000-1887, julkaistu
1888)
Hautamäki, Antti & Leppänen, Juha & Mokka, Roope & Neuvonen, Aleksi 2017. Katse ylös
kuopasta mahdollisuuksiin – uuden ajan työ ja toimeentulo. Sitran muistio.
https://media.sitra.fi/2017/01/12074435/Katse_kuopasta_muistio_fi1.pdf
Sitra 2017. Työn ja toimeentulon arvoitus

TRENDI 1: Työn ja toimeentulon arvoitus