Kriisi? Mikä kriisi?

• Kirjoittaja: Pekka Vartiainen, FT, dosentti, kulttuurituotannon lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 30.8.2019

“Elämme kriisien aikaa, myös kulttuurialalla.”

Luonnonmullistukset maalta, mereltä ja ilmasta uhkaavat paitsi olemistamme myös jälkipolville jätettävää kulttuurista perintöä. Poliittiset ääriliikkeet ja taloudellinen kurjistuminen tai äärimmäinen taloudellinen voitontavoittelu uhkaavat niin taiteellista ilmaisuvapautta kuin taiteen tekemisen mahdollisuuksia.

Monissa kulttuurialan laitoksissa joudutaan työskentelemään vähättelyn, häirinnän, jopa omaan henkeen kohdistuvien turvallisuusuhkien arkea. Kriisit tulevat ulkoa ja sisältä, usein varoittamatta ja yllättäen.

Kriisin anatomiaa

Loppukevään Arts Management Quarterlyn numerossa käsiteltiin kriisin, kriisiytymisen ja kriisistä selviytymisen teemaa kulttuurialan näkökulmasta. Julkaisun taustalta löytyy kansainvälinen, taiteen- ja kulttuurialojen tuottajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden verkosto.

Huhtikuun numerossa keskityttiin kriisin tunnelmiin.

Sävy oli yleisesti ottaen, aiheesta huolimatta, myönteinen. Tai näin ainakin julkaisun toimittajat halusivat lukemista ohjata. Tutkimukset kun osoittavat, että ihmisillä on taipumus kriisiytyä eli liioitella asioiden kielteisiä puolia ja väheksyä pitkän aikavälin myönteistä kehitystä.

“Lukuisten ongelmien kytkynä on kuitenkin aina liuta hyviä esimerkkejä siitä, miten vaikeista ajoista selvitään.”

Kriisipesäkkeitä

Julkaisun artikkeleista voi huomata, miten globaaleja kulttuurialaa koskettavat ongelmat ovat.

Yhdessä näistä hoputetaan Portugalissa toimivia kulttuuri-instituutioita pitämään enemmän meteliä tekemisistään, käymään siis suoraa dialogia ympäröivän yhteiskunnan kanssa eikä vaipua apatiaan, kun ketään ei tunnu kiinnostavan.

Toisessa kerrotaan Brasiliassa jo pari vuotta sitten käynnistyneestä ”moraalipaniikista”, jossa oikeistolaiset piirit hyökkäsivät taiteentekijöitä vastaan onnistuen muuan muassa sulkemaan homotaidetta esittelevän taidenäyttelyn. Joukkorahoituskampanjalla onnistuttiin lopulta avaamaan näyttely uudestaan, mutta konservatiivisten piirien ”sota kulttuuria vastaan” oli toki myös saanut ensimmäiset voittonsa.

Omat ongelmansa löytyvät entisistä itäblokin maista.

Romaniassa kommunismin luhistuttua 1989 kuilu virallisen kulttuuripolitiikan ja taiteen tekemisen välillä mureni. Samaan aikaan, kun kentällä riemuittiin uusista ”vapauden tuulista”, julkinen sektori joutui päämäärättömyyden tilaan.

Näkemystä siitä, mitä verorahoilla tulisi kustantaa, ei tuntunut olevan kenelläkään. Päätösvalta siirrettiin yksityisten tahojen sekä valtapolitiikan kabinetteihin. Kulttuuripoliittinen päätäntävalta ulkoistettiin näin markkinavoimille.

Romanian kohdalla kehitys on johtanut siihen, että kulttuuripoliittiseen valtatyhjiöön on muodostunut yksittäisten taiteen tekijöiden yhteenliittymiä, kulttuurihubeja, joissa käy myönteinen pöhinä.

Vaikka tällä hetkellä myös Romaniassa näyttää siltä, että valtiovalta on ottamassa uuden kuristusotteen alasta ja jako ”traditionalistien” ja ”uudistajien” välillä syvenee, toivo silti lepää heissä, jotka jaksavat taistella läpi vaikeiden aikojen.

“Kriiseissä on aina uuden alun siemen.”

Eikä kriiseistä, tässä tapauksessa taloudellisesta kriisistä, voi olla puhumatta viittaamatta Kreikkaan. Mutta aivan kuten Romanissa, myös Kreikassa alun shokki ja kulttuurin julkisen rahoituksen valuminen näkymättömiin, johti kohta uusien toimintamallien kehittämiseen ja vanhojen viilaamiseen olosuhteisiin sopiviksi.

Kreikassa kulttuurin kuntokuuri koski paitsi taiteen tekijöitä myös yleisöä, joka alkoi tehdä tarkempia valintoja palveluiden käyttämisessä, ja jonka käyttäytymiseen alettiin näin myös kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Plussan puolella oli tekijäpuolella myös keskinäinen solidariteetti, uusien rahoitusmallien käyttöönotto sekä kansainvälisen yhteistyön tiivistäminen.

Henkeen ja koskemattomuuteen kohdistuvat uhat ovat niin ikään nousseet tapetille osana muuttuvaa toimintaympäristöä.

Yhdysvalloissa Kentuckyn yliopiston taiteentuotannon laitoksella turvallisuusasioita opettava Leah Hamilton antaa osuvan esimerkin siitä, miten turvallisuutta ennakoiviin ja sitä varmistaviin asioihin aletaan kiinnittää huomiota vasta siinä vaiheessa, kun jotakin tapahtuu. Hän katsookin, että ”kriisin hallinta” (crisis management) on otettava pysyväksi osaksi tuottajakoulutusta. Eikä tällä tarkoiteta vain kriisiviestinnällistä osaamista.

Hyvänä esimerkkinä jälkijättöisestä reagoinnista käy #metoo-kampanja ja sen myötä paljastuneet väärinkäytökset. Englannissa aiheesta väitellyt Anne-Marie Quigg kuvailee muutamia esille nousseita tapauksia eri puolilta maailmaa, ja menneitä sekä käynnissä olevia projekteja, joiden avulla kulttuurikentällä vallinneita ”talon tapoja” pyritään ilmiantamaan ja muuttamaan.

Tapaus Pawel Machcewicz

Yksi puhuttelevimmista artikkeleista on Kristin Oswaldin laatima henkilöhaastattelu, jossa hän purkaa syitä Pawel Machcewiczin potkuihin museonjohtajan pallilta 2018.

Machcewicz ehti toimia kymmenen vuotta Gdanskin toisen maailmansodan muistoa vaalineen museon kehittäjänä ja johtajana ennen kuin Puolan hallitseva puolue Laki ja Oikeus irtisanoi hänet. Syynä olivat Machcewiczin liiallinen ”vapaamielisyys” ja omapäisyys. Tällä hetkellä Machcewicz toimii yliopistontutkijana, mutta viettää omien sanojensa mukaan suurimman osan ajastaan ulkomailla.

“Poliittiset paineet ja niiden kestäminen olivat tuttuja Machcewiczille jo aiemmin.”

Toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien tutkijana hän oli ollut erityisen kiinnostunut puolalaisten osuudesta juutalaisten kansanmurhaan ja julkaissut aiheesta myös lukuisia kirjoituksia. Hänen aloitteestaan päätettiin 2008 perustaa museo, joka kertoisi yleisölle Puolan asemasta toisessa maailmansodassa. Hankkeella oli jopa valtiovallan tuki.

Mutta hallitukset menevät ja toiset tulevat tilalle. Uudet vallanpitäjät eivät enää kymmenluvulle tultaessa katsoneet suopein silmin koko hanketta. Näiden vastustuksesta huolimatta museo saatiin silti avattua. Mutta vain kaksi viikkoa siitä Machcewicz irtisanottiin.

Machcewicz toteaa, että Puola on aina ollut kiinnostunut omasta historiastaan, joten ristiriidat museoiden ympärillä ovat tavallaan ymmärrettäviä.

Puolalainen identiteetti on, kuten hän toteaa, sekoitus ”patriotismia, taistelua ja uhrimieltä”. Maan saavutettua itsenäisyyden 1989 tavoitteena oli ottaa haltuun oma menneisyys. Valtiovallan rahallisella panostuksella Puolassa käynnistyi museobuumi, jolle ei löydy vertailukohtaa Euroopassa. Siksi hallituspuolueen ja museoiden välille on pedattu asetelma, joka johtaa helposti konflikteihin, eikä yllätä.

“Kulttuurisektori elää Puolassa tällä hetkellä vaikeita aikoja.”

Paljon hyviä ja mielenkiintoisia asioita edelleen tehdään, mutta valtiovallalla on suuri into puuttua tekemiseen. Kohteena ovat erityisesti ”moraalittomaksi” ja ”vasemmistolaiseksi” leimatut produktiot.

Festivaalien ohjelmasisältöihin vaikutetaan uhkaamalla viedä niiltä julkista rahoitusta tai irtisanotaan teatterin johtoa syyttämällä sitä ”anti-katolisuudesta”. Laki, joka kieltää väitteiden esittämisen puolalaisten osuudesta juutalaisten kansanmurhaan (nk. Holokausti-laki), on niin ikään yksi osoitus valtion halusta kontrolloida paitsi taiteen- myös tieteentekijöitä.

Äärioikeistolaiset ryhmittymät järjestävät hallitusvallan siunauksella mielenosoituksia taidelaitosten edessä ja paikallispolitikkoja painostetaan vastustamaan ”pornografisen” kulttuurin rantautumista maahan. Primus motorina tässä kaikessa on Machcewiczin mukaan toiminut maan nykyinen kulttuuriministeri. Tilanne on erityisen vaikea kaupungeissa, jotka ovat suoremmin sidoksissa valtiolliseen tukeen. Paikallis- ja kuntatasolla tilanne on hieman parempi.

Machcewiczin haastattelussa kuvaama kertomus irtisanomiseen johtaneista tapahtumista on kuin suoraan jännityselokuvasta. Machcewiczia uhattiin, varjostettiin, hänen puhelintaan kuunneltiin, salainen poliisi teki hänen kotiinsa laittomia etsintöjä, hänen toiminnastaan pistettiin käyntiin kaksikin rikostutkintaa. Machcewiczia ja hänen kollegoitaan syytettiin pasifismin (!) ja kosmopoliittisuuden levittämisestä.

“Absurdi taistelu näkymätöntä vihollista vastaan on tehnyt Machcewiczista “valtion vihollisen”.

Helpommalla hän olisi päässyt suostumalla kaikkeen siihen, mitä häneltä vaadittiin. Huvittavinta, tai turhauttavinta, kaikessa on kuitenkin se, että taistelun laannuttua saatiin huomata, että loppujen lopuksi kovin vähän kiistellyn museon ylöspanosta koki muutoksen.

Ilmeisesti hallitsevalle puolueelle riitti propagandistinen voitto, jonka mukaan he saattoivat kertoa julkisuuteen tehneensä museosta ”enemmän puolalaisen”. Toki tiedot puolalaisista osallistumassa juutalaisten murhiin on poistettu ja korostettu päinvastaista tilannetta, jossa puolalaiset aikoinaan osoittivat uhrimieltä pelastamalla juutalaisia varmalta tuholta. Oman tarinansa ovat saaneet myös sodassa kärsineet katoliset papit.

Opiksi

Machcewicz kertoo tästä kaikesta oppineensa sen, miten tärkeätä on pitää kynsin ja hampain kiinni periaatteesta, jossa taiteen ja kulttuurin sisällöt eivät ole rahoittajien saneltavissa. Eikä edes demokratia ole mikään itsestäänselvyys, se on käynyt selväksi.

“Demokratian erottaa totalitarismista vain silmänräpäys.”

Siksi meidän kaikkien, myös kulttuurialalla työskentelevien, tulee olla valveilla.

Kulttuurin ja taiteen itsenäisyyttä on syytä vaalia ja taistella sen säilyttämisen puolesta. Tässä Machcewicz korostaa yhteistyötä yleisön ja julkisen mielipiteen, medioiden, kanssa. Se kannatti tuolloin Puolassa. Kansalaisaktivismi ja uutiset Gdanskin kaduille museon puolesta protestoivista ihmisistä lopulta vaikuttivat siihen, että viranomaisten härskeimmät tavoitteet saatiin blokattua. Se, että Machcewicz sai lopulta tuntea tappion nahoissaan, on yksilön tragedia, mutta lopulta pieni hinta paremman tulevaisuuden puolesta.

Jos näistä Arts Management Quarterlyn esimerkeistä jotakin haluaa oppia, niin ainakin sen, miten moninaisin ja kuitenkin yhtäläisin tavoin eri kriiseihin voi valmistautua ja päästä niiden yli. Avaimet taitavat olla yhteistyössä, yhteistoiminnassa ja yhteisöllisyydessä. Sekä tietenkin siinä, että meistä kukin jaksaa pitää silmänsä ja korvansa auki vaipumatta väärään turvallisuuden tunteeseen. – Myös täällä Suomessa.