Maataiteesta on moneksi

Yhteisöllisen maataiteen avulla voi käsitellä ympäristösurua, oppia ympäristöstä, tukea hyvinvointia ja kohdata maiseman muutoksia. Tässä artikkelissa avaamme yhteisöllisen maataiteen erilaisia käyttötapoja ja tarkastelemme niitä paikan, kehollisuuden ja yhteisöllisyyden näkökulmista.

Paikka, keho ja yhteisö

Maataiteessa teos tehdään luontoon, ja materiaalina ovat usein luonnonmateriaalit. Yhteisöllisessä maataiteessa teoksen toteuttaa ryhmä, jonka jäsenet eivät yleensä ole taiteilijoita. Teokset ovat usein väliaikaisia, ja sää, kasvillisuus ja aika muokkaavat niitä (Gabriel ym., 2023.)

Maataiteen yhteisöllisen tekemisen prosessi sopii hyvin erilaisiin tehtäviin. Sen avulla voi käsitellä menetyksiä, tukea oppimista ja hyvinvointia sekä kohdata muuttuvaa maisemaa. Esitämme, että monikäyttöisyys johtuu kolmen tekijän yhdistelmästä. Maataiteessa toimitaan tietyssä paikassa, työskentely on kehollista ja moniaistista, ja teos syntyy yhdessä muiden kanssa.

Menetyksen äärellä

Kun tuttu metsä hakataan, suo kuivataan tai vesistö menettää ominaispiirteensä, menetys voi tuntua ahdistuksena, vihana, suruna tai kaipauksena. Glenn Albrecht kollegoineen (2007) kutsuu ympäristön muutoksesta syntyvää kärsimystä solastalgiaksi. Nostalgiasta poiketen solastalgiassa kaivattu ei ole kaukana, vaan menetys koetaan omassa kotiympäristössä.

Ekologinen suru tarkoittaa surureaktioita, jotka liittyvät lajien, maisemien, ekosysteemien tai niihin kytkeytyvien elämäntapojen menettämiseen. Suru on ymmärrettävä vastaus merkitykselliseen menetykseen, ja se kertoo kiintymyksestä ympäristöön (Comtesse ym., 2021; Pihkala, 2024). Ympäristöön liittyviä menetyksiä ei kuitenkaan aina tunnisteta yhteiskunnassa, ja silloin ihminen voi jäädä kokemuksensa kanssa yksin. Tunteiden nimeäminen ja jakaminen voi ehkäistä voimattomuutta ja vahvistaa resilienssiä (Ojala ym., 2021; Pihkala, 2025).

Yhteisöllinen maataide tarjoaa tavan jakaa tunteita. Ryhmä kerää materiaalit muuttuneesta maisemasta ja rakentaa niistä teoksen, jonka äärelle voi palata muistelemaan. Menetyksen voi kohdata kehollisesti ja aistien kautta, yhdessä muiden kanssa ja juuri siinä paikassa, jota suru koskettaa.

Maataideprosessi muistuttaa rituaalia, mutta yhdessä olennaisessa asiassa se poikkeaa siitä. Monissa rituaaleissa rakenne ja symboliikka on määrätty etukäteen. Maataiteessa merkitykset sen sijaan syntyvät yhteisen työskentelyn aikana. Myös katoavaisuus voi kantaa merkitystä, sillä teoksen vähittäinen muuntuminen ja häviäminen voi tukea surun työstämistä ja hyväksymistä.

Tavoitteena ei ole poistaa surua vaan luoda tilaa tunteiden kohtaamiselle. Maria Ojala (2012) erottaa toisistaan rakentavan toivon ja toivon, joka perustuu ongelmien kieltämiseen. Rakentava toivo nojaa luottamukseen toisiin ja uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiin, ja se tukee ympäristövastuullista toimintaa. Yhdessä tehty teos voi vahvistaa juuri tällaista toivoa.

Oppimista kehon ja paikan kautta

Maataide sopii myös ympäristökasvatuksen menetelmäksi. Kokemuksellisessa oppimisessa tieto rakentuu omakohtaisista kokemuksista, niiden pohtimisesta ja uuden ymmärryksen kokeilemisesta käytännössä (Kolb, 1984). Maataideprosessissa osallistuja havainnoi ympäristöä kaikilla aisteillaan ja työskentelee luonnonmateriaalien kanssa. Samalla hän tulkitsee paikkaa ja pohtii omaa suhdettaan siihen.

Transformatiivisessa oppimisessa muutos ulottuu syvemmälle. Jack Mezirow (1991) kuvaa prosessia, jossa kokemusten kriittinen tarkastelu muuttaa ihmisen aiempia oletuksia ja tapaa ymmärtää itsensä ja maailman. Parhaimmillaan maataide voi haastaa käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta, luonnon arvosta ja omasta paikasta osana ekologista kokonaisuutta.

Niin kokemuksellinen ja transformatiivinen kuin kehollinenkin oppiminen korostavat tiedon rakentumisen kokonaisvaltaisuutta suhteessa kokemuksiin ja ympäristöön. Kehollisessa oppimisessa tieto kehkeytyy aistien, tunteiden ja liikkeen vuorovaikutuksessa (esim. Anttila, 2017). Kehonsa kautta ihminen on yhteydessä ympäristöön, ja kehollisuus tuo oppimisprosessiin myös toiminnallisuutta.

Tämä on tärkeää, koska tieto ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta ei yksinään riitä muuttamaan toimintaa. Ympäristövastuullisuuden kannalta merkitsevät myös tunneyhteys luontoon, kiinnittyminen paikkaan ja henkilökohtaisesti merkitykselliset kokemukset. Maataide voi tehdä luonnon prosesseja havaittaviksi ja vahvistaa ekologista lukutaitoa. Osallistuminen maataideprosessiin tuottaa kokemuksellista tietoa ympäristöstä ja auttaa hahmottamaan itsensä osana ympäristöä.

Taide ja luonto hyvinvoinnin lähteinä

Taiteen hyvinvointivaikutuksista on kertynyt laajasti tutkimusnäyttöä. Daisy Fancourt ja Saoirse Finn (2019) kokosivat WHO:n Euroopan aluetoimistolle laatimassaan katsauksessa yli 3000 tutkimuksen tulokset. Katsauksen mukaan taiteeseen osallistuminen voi edistää psyykkistä, sosiaalista ja fyysistä hyvinvointia läpi elämänkaaren.

Luonnossa toteutetusta taidetoiminnasta tutkimusta on vähemmän, mutta tulokset ovat rohkaisevia. Lasten ja nuorten luontoympäristöissä toteutettuja taideinterventioita koskevassa järjestelmällisessä katsauksessa raportoitiin muun muassa luontoyhteyden vahvistumista ja hyvinvoinnin lisääntymistä (Moula ym., 2022). Luontoperustaisen taideterapian tutkimuksissa on havaittu myönteisiä vaikutuksia esimerkiksi stressinhallintaan, tunteiden säätelyyn ja sosiaalisiin suhteisiin (Gulbe ym., 2025).

Empaattinen suhde paikkaan voi vahvistua myös leikin kautta. Luostarinen (2023) on tarkastellut osallistavaa ja leikillistä maataideinterventiota keinona rakentaa empatiaa ja meliorismia eli maailmaa parantavaa asennetta. Maahan piirretyt linjat voivat puolestaan muuttaa tapaa, jolla osallistuja katsoo ja havaitsee paikkaa (Luostarinen, 2025). Aikuiselle taiteen mahdollistama leikki voi antaa luvan kohdata paikka uteliaasti ja irrottautua totutuista rooleista.

Maataiteessa yhdistyvät kaksi hyvinvoinnin lähdettä, taide ja luonto. On perusteltua olettaa, että niiden yhteisvaikutus on suurempi kuin kummankaan erikseen. Tätä oletusta ei kuitenkaan ole vielä riittävästi tutkittu.

Muuttuvan maiseman kohtaaminen

Kulkuväylien rakentaminen, tuuli- ja aurinkovoimalat, kaivokset ja datakeskukset muuttavat maisemaa nopeasti. Scannell ja Gifford (2010) jäsentävät paikkaan kiinnittymisen kolmen ulottuvuuden kautta. Niitä ovat kiinnittyjä eli yksilö tai yhteisö, paikan fyysiset ja sosiaaliset piirteet sekä psykologiset prosessit, kuten tunteet, muistot ja merkitykset. Devine-Wright (2009) on esittänyt, että paikallinen vastustus rakennushankkeita kohtaan on usein paikkaa suojelevaa toimintaa. Se syntyy, kun hanke uhkaa olemassa olevia tunnesiteitä.

Humakissa kehitetään palvelua, jossa yhteisöllistä maataidetta tarjotaan maisemaa muuttaville toimijoille. Kohteita voivat olla esimerkiksi väylä- ja energiahankkeet, varautumisrakentaminen sekä soiden ja metsien ennallistaminen. Palvelu antaa paikallisyhteisölle rakenteen, jonka avulla muutosta voi käsitellä yhdessä. Teos voidaan suunnitella monimuotoisuutta tukevaksi, esimerkiksi pölyttäjäistutukseksi, ja ekologinen suunnittelu tehdään yhteistyössä luontoalan asiantuntijoiden kanssa. Palvelu ei kuitenkaan korvaa luonnonsuojelulain (Luonnonsuojelulaki 9/2023) mukaista ekologista kompensaatiota.

Menetelmässä teos huipentuu hetkeen, jossa yhteisö asettuu osaksi valmista teosta ja tilanne kuvataan ilmasta droonilla. Tätä on kutsuttu kollektiiviseksi metamorfoosiksi (Luostarinen, 2021). Kuva tallentaa yhdessä tehtyä muutosta, ei vain maiseman vaurioita. Osallistavan maataiteen työpajoja on tarkasteltu myös sosiaalisena muotoiluna, joka rakentaa yhteyttä ihmisten ja paikan välille (Sarantou ym., 2025).

Monikäyttöisyys vaatii osaamista

Maataiteen monikäyttöisyys ei tarkoita, että menetelmä sopisi mihin tahansa ilman harkintaa. Kun ryhmä käsittelee menetystä, ohjaajan pitää osata kohdata vaikeita tunteita ohittamatta niitä. Kun tavoitteena on oppiminen, prosessiin tarvitaan aikaa pohdinnalle. Kun teos tehdään maisemaa muuttavan hankkeen yhteyteen, toiminnan pitää olla läpinäkyvää ja osa tilaajan todellisia vastuullisuustoimia.

Lähteet

Albrecht, G., Sartore, G.-M., Connor, L., Higginbotham, N., Freeman, S., Kelly, B., Stain, H., Tonna, A., & Pollard, G. (2007). Solastalgia: The distress caused by environmental change. Australasian Psychiatry, 15(Suppl. 1), S95-S98. https://doi.org/10.1080/10398560701701288

Anttila, E. (2017). Kehollinen oppiminen. Teoksessa E. Anttila ym. Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. https://disco.teak.fi/anttila/luku-6/

Comtesse, H., Ertl, V., Hengst, S. M. C., Rosner, R., & Smid, G. E. (2021). Ecological grief as a response to environmental change: A mental health risk or functional response? International Journal of Environmental Research and Public Health, 18(2), 734. https://doi.org/10.3390/ijerph18020734

Devine-Wright, P. (2009). Rethinking NIMBYism: The role of place attachment and place identity in explaining place-protective action. Journal of Community & Applied Social Psychology, 19(6), 426-441. https://doi.org/10.1002/casp.1004

Fancourt, D., & Finn, S. (2019). What is the evidence on the role of the arts in improving health and well-being? A scoping review (Health Evidence Network synthesis report No. 67). WHO Regional Office for Europe.

Gabriel, A., von Essen, E., Guardini, B., Kjellgren, S., Peterson, C., & Staudinger, C. (2023). A sense of place through land art. European Journal of Creative Practices in Cities and Landscapes, 6(2). https://doi.org/10.6092/issn.2612-0496/17583

Gulbe, E., Ozola, A., Vītola, B., Akmane, E., Pacek, J., & Mārtinsone, K. (2025). Exploring nature-based art therapy: A scoping review. Frontiers in Psychology, 16, 1522629. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2025.1522629

Kolb, D. A. (1984). Experiential learning: Experience as the source of learning and development. Prentice-Hall.

Luonnonsuojelulaki 9/2023. (2023). Finlex. https://www.finlex.fi

Luostarinen, N. (2021). Collective metamorphoses: Shifting shape for connection. Teoksessa R. Vella & M. Sarantou (toim.), Documents of socially engaged art (s. 180-192). InSEA Publications.

Luostarinen, N. (2023). Building, believing, becoming: Participatory playful land art intervention for creating empathy and meliorism. International Journal of Education Through Art, 19(1), 59-67. https://doi.org/10.1386/eta_00118_3

Luostarinen, N. (2025). Drawing lines to land to shift perspective and perception. IMAG, 19. https://doi.org/10.24981/2414-3332-19.2025

Mezirow, J. (1991). Transformative dimensions of adult learning. Jossey-Bass.

Moula, Z., Palmer, K., & Walshe, N. (2022). A systematic review of arts-based interventions delivered to children and young people in nature or outdoor spaces: Impact on nature connectedness, health and wellbeing. Frontiers in Psychology, 13, 858781. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2022.858781

Ojala, M. (2012). Hope and climate change: The importance of hope for environmental engagement among young people. Environmental Education Research, 18(5), 625-642. https://doi.org/10.1080/13504622.2011.637157

Ojala, M., Cunsolo, A., Ogunbode, C. A., & Middleton, J. (2021). Anxiety, worry, and grief in a time of environmental and climate crisis: A narrative review. Annual Review of Environment and Resources, 46, 35-58. https://doi.org/10.1146/annurev-environ-012220-022716

Pihkala, P. (2024). Ecological sorrow: Types of grief and loss in ecological grief. Sustainability, 16(2), 849. https://doi.org/10.3390/su16020849

Pihkala, P. (2025). Ecological grief and the dual process model of coping with bereavement. Religions, 16(4), 411. https://doi.org/10.3390/rel16040411

Sarantou, M., Luostarinen, N., & Xia, M. (2025). Land art as social design: Two workshops. Teoksessa Y. S. Kim ym. (toim.), DS 143: Proceedings of the Asia Design and Innovation Conference (ADIC) 2025 (s. 242-251). The Design Society.

Scannell, L., & Gifford, R. (2010). Defining place attachment: A tripartite organizing framework. Journal of Environmental Psychology, 30(1), 1-10. https://doi.org/10.1016/j.jenvp.2009.09.006

Kirjoittajat

Nina Luostarinen

Sari Kuuva