Kielisuhteiden muutokset ja niihin vastaaminen Suomessa – “Monikielimaanantai-blogisarja osa 6”

• Kirjoittaja: Päivi Rainò, FT, dosentti, tutkija, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 04.4.2022

Monikielimaanantai-blogisarjassa keskitytään monikielisyyden ja -kulttuurisuuden tarkasteluun etenkin neljästä eri perspektiivistä; kielellinen ja kulttuurinen repertuaari, kieli- ja kulttuurimaisema, kielen ja kulttuurin sidonnaisuus sekä ihmisen identiteetti ja monikielisyys.

Monikielimaanantai-blogi ilmestyy kerran viikossa maanantaisin aina toukokuulle 2022 asti. Osa 1: Monikielisyys ja -kulttuurisuus ilmiönä, osa 2: Kielellinen repertuaari ja sen käyttö monikielisen ihmisen näkökulmasta, osa 3: ”Ahány nyelv, annyi ember” – pohdintoja kielestä ja monikielisyydestä, osa 4: Kielen, nonverbaalisen viestinnän ja kulttuurin sidonnaisuus, osa 5: Monikielisiä elämäntarinoita.

Blogi 6: “Kielisuhteiden muutokset ja niihin vastaaminen Suomessa”

Oikeusministeriö julkaisi viime joulukuussa hallituksen kielikertomuksen kielilainsäädännön toteutumisesta. Näissä kerran vaalikaudessa julkaistavissa tilannekatsauksissa, lyhyemmin kielikertomuksissa, tarkastellaan vuonna 2003 uudistetun kielilain velvoittamana kielisuhteiden kehitystä, kieli-ilmapiiriä ja kielellisten oikeuksien toteutumista maassamme. (Oikeusministeriö 2021.) Keskustelua kielioloistamme käydään vaalikausittain myös eduskunnan perustuslakivaliokunnassa, kielikertomuksen pohjalta.

Nykykatsannosta käsin oudoksuttaa se, että kieliolojen tarkastelu rajataan melko tarkkaan Suomessa puhuttuihin kansallis- ja kotoperäisiin kieliin. Näitä viime mainittuja ovat esimerkiksi suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli, saame, romani ja karjala.  Muita kieliryhmiä koskeva osio jää viimeisimmässäkin kielikertomuksessa vain pariin sivuun. Odottelin valtiolta ja sen kieliasiantuntijoilta entistä laaja-alaisempia strategisia linjauksia siitä, miten me kansallisella tasolla varaudumme kielisuhteiden mahdollisesti radikaaleihinkin muutoksiin maassamme. Kuntaliittokin ennusti jo vuosi sitten, että vieraita kieliä äidinkielenään puhuvia olisi parin vuosikymmenen kuluttua suomalaisista jo noin miljoona. Miten kieliolojemme käy tämänhetkisten myllerrysten rauhoituttua?

Tarvitaan laajennettua kielistrategiaa

Vuonna 2020 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 430 000 henkilöä, jotka puhuivat muita kuin suomea, saamea tai ruotsia äidinkielenään. Suurimpia vieraskielisten ryhmiä olivat venäjää puhuvat (84 000 henkilöä), ja vironkin oli merkinnyt äidinkielekseen 49 000 henkeä. Somalia, englantia ja arabiaa käytti kutakin pari kolmekymmentä tuhatta Suomessa asuvaa. Helsingissä vieraskielisiä on jo joka viides asukas. (Tilastokeskus 2022.) Muita eli vieraita kieliä puhuvilla on Suomessa toki turvanaan kielilaki 423/2003. Sen 10. pykälän mukaan jokaisella ”on oikeus käyttää omaa kieltään ja tulla kuulluksi omalla kielellään viranomaisen aloitteesta vireille tulevassa asiassa, joka välittömästi kohdistuu hänen tai hänen huollettavansa perusoikeuksiin tai joka koskee viranomaisen hänelle asettamaa velvoitetta”. (Kielilaki 423/2003.)

Mutta mihin oljenkorteen – paraikaakin tekeillä olevien kansallisten kielistrategioiden ja kielipoliittisten ohjelmien tapaan – tarttuisivat ne tavan kansalaiset, joilla on esimerkiksi muunkielisiä työntekijöitä hoivapalveluissaan tai tarjoavat hoivapalveluita muita kieliä puhuville tai kohtaavat muunkielisiä naapureitaan esimerkiksi taloyhtiönsä vuosikokouksissa? Tulkkeja ja kieliasiantuntijoita ei riitä joka paikkaan kielivälejä setvimään tai selkokielisiä ohjeita tarjoamaan. Tällaiset asiantuntijapalvelutkin maksavat melko lailla. Pian kuka tahansa meistä voi joutua niin työssä kuin vapaa-aikanakin ”muunkielisten”, suomea eri syistä osaamattomien kanssa tekemisiin, ilman että pystyy sanomaan toisen ymmärtämällä kielellä yhtään mitään. Kuten minä, jokin aika sitten.

…Gospodi!

Tyttäreni oli jo kääntämässä autoa kotikadulle, kun näimme keskellä ajotietä vapisevan vanhuksen hätistelemässä autoja loitommalle. Parkkeerasimme auton sivummalle, ja juoksin miehen luo. Tartuin käteen ja ohjasin huterasti liikkuvan sedän jalkakäytävälle. Hän posmitti kiivaasti venäjää. En ole koskaan tuntenut itseäni niin neuvottomaksi. Pärjään pakon edessä vaikka seitsemällä puhutulla ja parilla viitotulla kielellä, mutta siinä hetkessä olin aivan hukassa. En osaa sanaakaan venäjää – tai niin luulin.

Jostain nimittäin alkoivat mieleen nousta ne muutamat lausahdukset, joista ei evakkojen lapsenlapsena voi olla tietämättä. Setäpapan turvalausekkeenaan toistaman päämiehen nimen ymmärsin. En voinut sanoa muuta kuin da da vaikka kylmäsikin. Tyttäreni sen sijaan käynnisti muitta mutkitta puhelimestaan Google Kääntäjän. Ilman sitäkin oli selvää, että vaari on hädissään. Hän ei tiennyt, missä on tai mihin oli menossa ja huusi valtionpäämiestään avuksi.

Yritin koluta muististani, puolen vuosisadan takaa, karjalaiselta isoisältä kuulemaani kyökkivenäjää: ”Njet ponimaju paruski.” Ja pappahan ymmärsi minua! Rintamamuistojaan kerranneilta siirtokarjalaisilta olin kuullut Ruki ver! Sen jätin sanomatta, kun suostuttelin papan takaistuimelle ja kiinnitin turvavyön.

Mieleeni nousivat myös 50 vuoden takaa tv:n venäjän kielen opetusohjelmat. Niitä katsottiin, kun vaihtoehtoisia ohjelmia ei tv:ssä ollut tarjolla. Jostain muistista kaivoin sanat: Raz, dva, tri…  Dom? Uulitsa? Pappa sanoikin tutun kadunnimen entiseltä asuinseudultamme ja dva. Taivaalle kiitos, ettei ollut sen suurempi luku. Ja kirjaimenkin ymmärsin: Ge. Tyttäreni kirjoitti älykännykkäänsä kuulemansa osoitteen. Vaari nyökkäsi: ”Da!”

Lähdimme liikkeelle, toistelimme osoitetta, nyökyttelimme, hymyilimme ystävällisesti, kun ruki ja maailmanpolitiikassa kiistelevien valtionpäämiesten nimet tarttuivat vuolaasta puheesta korvaamme. Tyttäreni kännykässä Google Kääntäjä kuunteli ja tarjosi meille lisää tietoa: ”Hands tremble, I cannot work.” Siitäpä minäkin opin, kumpi evakkopappojen kehotuksessa tarkoitti ’kädet’, kumpi ’ylös’.

Aloin kuitenkin panikoida. Mitä teemme, jos emme saa pappaa kotiin? Viemmekö hänet poliisiasemalle? Ymmärretäänkö häntä siellä? Muistelin lapsuuttani Vallilassa, jossa venäjää puhuvia tutisevia tätejä tapasi maito- ja sekatavarakaupoissa. Heidän sanottiin asuvan emigranttien vanhainkodissa. Olisikohan se vielä toiminnassa? Löysin samasta osoitteesta hoivakodin puhelinnumeron, mutta toimisto oli jo suljettu. Tyttäreni pohti hänen venäjää kotikielenään käyttävän koulukaverinsa kutsumista tulkiksi.

Apuna lingua francaa ja äppejä

Kun pääsimme perille, huokasimme helpotuksesta: pappa tunnisti kotitalonsa. Näytin avaimiani ja katsoin kysyvästi, mutta vastauksena oli njet.  Sattuman kauppaa taloa oli remontoimassa ukrainalais-virolainen työpari. Heidän yhteinen kielensä, lingua francansa, oli venäjä ja virolainen ymmärsi englantiakin. Hän muisteli meille, että vanhus kulkee aina vaimonsa kanssa. Yhdessä tavasimme nimitaulusta nimen, jonka pappa tunnisti omakseen, mutta alkoi samassa kurmoottaa rakennusmiehiä: Miksi banja on aina vain kiinni? Remont – karona!

Virolainen lähti soittamaan papan ovikelloa. Ketään ei ollut kotona. Oma vironi ei virinnyt muististani puheeksi asti, ja lähdimme rallienglannilla huoltoyhtiön toimistolle. Sekin oli kiinni. Mutta ikkunassa oli puhelinnumero. Puhelimeen vastasi ystävällinen nainen, joka sai yhteyden papan vaimoon, joka oli lähtenyt etsimään miestään… ja joka oli kadonnut kotoa hyvän aikaa sitten.

Palasimme papan ulko-ovelle. Tyttäreni kommunikoi sujuvasti kännykänsä Puhu ja käännä -äppinsä kautta vaarin kanssa ja puhui puhelimeensa: ”Wife…15 minutes…10 minutes…5 minutes”. Sovellus tulkkasi sen venäjäksi papan korvaan. Ukko hymyili ja halaili meitä vuorotellen. Ja sitten – papan katse siintyi pehmeäksi kuin savusauna. Hätäinen puhe laantui, kun tuttu rollaattoriin nojaava hahmo ilmaantui rapun eteen. ”Kuinka te näin…? – No, kun … ja hän on kuin oma isäpappani, vaikka…

Siinä kerrostalon portaikossa, inkeriläinen vanharouva ja me, siirtokarjalaisten jälkeläiset, löysimme yhteisen sielussamme uinuvan evakkouden. Kuulimme rouvan sukulaisten kylmäävistä kohtaloista, väestönsiirroista, ja minä kertasin isäni perheen lähdöt Karjalasta. Tänne muutettuaan rouva oli vain kaikkien vuosikymmenien jälkeen jäänyt todella yksin miehensä muistisairauden kanssa. Kirjoitin vaimolle lehdenkulmaan venäjänkielisen hoivakodin nimen ja puhelinnumeron. Spasiba, sanoi pappa. Sitten viimeinen halaus: dasvidanija.

Kannan vieläkin tuosta pariskunnasta huolta: Osataanko heitä palvella terveysasemalla? Tunnistetaanko papan muistisairaus? Saako vaimo apua jaksamiseensa? Muistelin, miten helposti omille kuuroille vanhemmilleni järjestyi kerralla hoivapaikka viittomakieliseen palvelukeskukseen lähikuntaan.

Käännössovellukset käyttöön!

Mutta millaisia omakielisiä palveluja meillä on ”muunkielisille” vanhuksille? Muistisairaus ei tunne kieltä eikä rajoja. Ja miten meidän tulisi tähän kielisuhteiden rajuunkin muutokseen kansakuntana varautua? Tekevätkö tulevat tai jo nykyisetkin vanhus- tai muuta sosiaalialan palvelutyötä työtään älykellonsa ja puhelimensa puheen- ja kielentunnistimen avulla, turinoiden kymmenien muita kuin suomea tai ruotsia muistavien asiakkaittensa kanssa äppien kautta?

Tämän kokemukseni perusteella se älypuhelimen kieltä ja puhetta tunnistava käännösäppi ei ole hullumpi vaihtoehto monikielisessä ympäristössä toimivan työntekijän tärkeimpänä apuvälineenä. Ja paremminhan se toimi jo nyt kuin ne minussa uinumaan jääneet seitsemän melko pitkällekin päntättyä kieltä. Siis mikä estäisi käyttämästä sitä jo nyt? (Tosin vielä pitää suostua vaihtamaan oma kieli englanniksi, sujuvoittamaan koneen ymmärrystä muitten kielten suuntaan.)

Lähteet

Oikeusministeriö 2021. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2021. Valtioneuvoston julkaisuja 2021: 88. Helsinki: Oikeusministeriö.

Kielilaki 423/2003. Viitattu 31.3.2022. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030423 

Tilastokeskus 2022. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 31.3.2022. http://www.stat.fi/til/vaerak/index.html