”Ahány nyelv, annyi ember” – pohdintoja kielestä ja monikielisyydestä, “Monikielimaanantai-blogisarja osa 3”

• Kirjoittaja: Zita Kóbor-Laitinen, lehtori, FM, KM, viittomakielen tulkki (AMK), Humanistinen ammattikorkeakoulu, 14.3.2022

Monikielimaanantai-blogisarjassa keskitytään monikielisyyden ja -kulttuurisuuden tarkasteluun etenkin neljästä eri perspektiivistä; kielellinen ja kulttuurinen repertuaari, kieli- ja kulttuurimaisema, kielen ja kulttuurin sidonnaisuus sekä ihmisen identiteetti ja monikielisyys. Monikielimaanantai-blogi ilmestyy kerran viikossa maanantaisin aina toukokuulle 2022 asti. Osa 1: Monikielisyys ja -kulttuurisuus ilmiönä, osa 2: Kielellinen repertuaari ja sen käyttö monikielisen ihmisen näkökulmasta.

Blogi 3: “Pohdintoja kielestä ja monikielisyydestä”

”Monta kieltä, monta mieltä”– kuuluu otsikossa näkyvä unkarilainen sananlasku vapaasti käännettynä. Sanonta viittaa siihen, että kun osaa monia kieliä, uudistuu myös henkisesti. Jokainen kieli, jonka ottaa haltuunsa, avaa uusia näkökulmia maailman tarkastelemiseen ja syventää ymmärrystä todellisuudesta. Kieli heijastaa kulttuuria ja kulttuuri ajattelutapaa. Kieli muokkaa ajattelua ja ajattelu taas muokkaa ihmisen toimintaa ja yhteiskuntaa.

Sanojen voima

Suomalaisten kansalliseepoksessa Kalevalassa (Lönnroth, [1849] 2005) puhutaan sanan mahdista. Väinämöinen tarvitsee sanat eli luotteet veneen veistoon.  Jättiläinen Antero Vipunen ei suostu kertomaan niitä, joten Väinämöinen laskeutuu tämän vatsaan hakeakseen sieltä syvimmät ja salaisimmat tiedot. (SKS 2022.)

Luote tarkoittaa suomalaisessa kansanrunoudessa loitsun taikavoimaista mahtisanaa (Kotus 2021.) Luotteita käytettiin kaikista voimakkaimmissa loitsuissa. Niitä kunnioitettiin ja pidettiin pyhinä. Sanana luote on myös etymologisesti kiinnostava. Mielestäni sen juuret saattavat olla verbissä luottaa, jolloin se viittaisi siihen, että väkevien loitsujen sanat olivat luottamuksellista tietoa ja vain harvojen hallussa.

Lönnroth (1880) itse arveli, että sana loitsu tulee saamenkielisestä sanasta ´luoitte´ (päästäjä). Siikalan (2014, 437) mukaan ´luote´ rinnastuu norjansaamelaiseen substantiiviin ´luotte´ (joiku, vanha loitsulaulu), mutta se voi olla myös johdos verbeistä luottaa tai luoda.

Olen koulutukseltani etnografi ja lingvisti, joten kiinnostukseni sanojen ja merkitysten maailmaa kohtaan on sammuttamaton. Olen lukenut Kalevalan useita kertoja ja tutkinut sen tekstien käännöksiä (ks. Kóbor-Laitinen 2007). Kirjahyllyssäni on Kalevalan niteitä monella eri kielellä eri vuosikymmeniltä. Pidän Kalevalaa kielellisenä ja kulttuurisena aarrearkkuna, josta voi löytää voimaa antavia rohtoja mitä erilaisimpiin pulmiin ja vaivoihin. Kalevalan tunnetuimpia kohtia on kokoelman kolmas runo, jossa Väinämöinen laulaa Joukahaista suohon. Vastaavaa kilpalaulantaa näkee myös esimerkiksi nykypolitiikkojen vaalitenteissä tai räppäreiden battleissa. Sanoilla on ikiaikaista voimaa. Niillä voi parantaa, mutta myös tuhota.

Filosofi Ludvig Wittgenstein (1889–1951) puhui kielipeleistä. Wittgenstein näki, että kielen merkitys on sen käytössä. Merkityksen ymmärtäminen tarkoittaa kykyä käyttää kieltä jossakin tietyssä yhteisössä (Mäntysalo & Nyman 2012). Wittgenstein mukaan kielipelit ovat siis ihmisten sosiaalisesti ja tilanteisesti määräytyviä kommunikaation käytäntöjä, joissa kielen konkreettinen yhteistoiminnallinen luonne korostuu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kielenkäyttöön liittyy aina valtaa ja vastuuta.

Nykyisin puhutaan kielitietoisuudesta (language awareness) ja kieleilystä (languaging), mutta ilmiö ei ole uusi (ks. esim. Jørgensen, Karrebæk, Madsen, Møller 2011; Lilja, Luukka ja Latomaa 2017; Turja 2019). Wittgensteinin oppia muistaen voidaan siis (yhä) sanoa, että koko ihmiselämä koostuu erilaisista kielipeleistä, joihin kielellisten ilmausten käytön lisäksi kuuluvat laajasti muutkin kielenkäyttäjän teot ja toiminnot maailmassa. Kielen ja siihen kytkeytyvän kulttuurin ymmärtäminen on mahdotonta, jos emme tiedosta osallisuuttamme kielipelissä tai jos emme tunnista käsillä olevan vuorovaikutustilanteen kontekstia ja diskurssia.

Sanomattakin selvää?

Kielenkäyttöön liittyy paljon eksplisiittistä tietoa (tacit knowledge). Piilevä tieto tarkoittaa sitä, että kielenkäyttöön liittyviä vaatimuksia, käytäntöjä ja konventioita ei useinkaan sanoiteta tai kirjoiteta auki teksteissä. Ne täytyy oppia vähitellen oman havainnoinnin kautta. (Svinhufvud 2007, 108.) Se, että tätä tietoa ei tuoda julki, ei yleensä ole tarkoituksellista. Vuorovaikutusta ajatellen voidaan sanoa, että kielipelit tai kieleily kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Kieltä ja kulttuuria koskevia kirjoittamattomia sääntöjä ja käytänteitä oppii parhaiten osallistumalla vuorovaikutuksellisiin kohtaamisiin.

Kieleilyn (Jørgensen ym. 2011) käsitteen perusteena on oletus siitä, että kaikki ihmiset ovat kieleilijöitä (languagers). Tähän kytkeytyy myös ajatus siitä, että jaottelua yksi-, kaksi- tai monikielisiin ei tarvita. Erilliset kielet ovat ideologisia konstruktioita ja kielten rajat sosiaalisesti rakennettuja. Vuorovaikutuksessa kielten rakenteellisia eroja merkityksellisempiä ovat käsitykset siitä, kenelle kielelliset resurssit ”kuuluvat”, keneen tai mihin ne liitetään.

Uusi kieli, uusi ihminen

Kielet muokkaavat myös identiteettiä. Otsikon unkarinkielinen sanonta kertoo sanasta sanaan käännettynä, että ”olet niin monta ihmistä kuin miten monta kieltä sinulla on”. Kielen oppimiseen nivoutuu myös perehtyminen sitä puhuvien ihmisten kulttuuriin, tapoihin ja käyttäytymisen sääntöihin. Kun tutustuu avoimin mielin itselleen vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, saa myös monipuolisempia välineitä ajatteluun. Kielten ja kulttuurien tuntemus rikastuttaa henkisesti ja antaa aineksia oman persoonallisuuden rakentamiseen. Ihmisestä tulee uusien kielten myötä enemmän kuin yksinäinen sielu, joka näkee maailman vain tietyllä tavalla.

Lähteet 

Jørgensen, J. Normann, Karrebæk, Martha Sif, Madsen, Lian Malai & Møller, Janus Spindler 2011. Polylanguaging in Superdiversity. Diversities Vol. 13, No. 2, 23–37. Viitattu 25.2.2022. https://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.452.8518&rep=rep1&type=pdf

Kóbor-Laitinen, Zita 2007. Kalevala suomalaisella viittomakielellä. MikaEl, Vol. 1. Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Jarmo Harri Jantunen, Minna Kumpulainen & Tuija Luokkakallio (toim.) Viitattu 25.2.2022 https://www.sktl.fi/@Bin/41131/Kobor-Laitinen.pdf

Kotus 2021. Kotimaisten kielten keskus. Nykysuomen sanakirjan näköisjulkaisu, s. 265. Viitattu 28.2.2022. https://kaino.kotus.fi/ns/Nykysuomen_sanakirja_3_L-N.pdf

Lilja, Niina & Luukka, Emilia & Latomaa, Sirkku 2017. Kielitietoisuus eriarvoistumista jarruttamassa. AFinlan Vuosikirja (75), 11–29. Viitattu 27.2.2022. https://journal.fi/afinlavk/article/view/66742

Lönnroth, Elias [1949] 2005. Kalevala, 32. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnroth, Elias [1880] 2008. Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Näköispainos. Helsinki: Salakirjat.

Mäntysalo, Raine & Nyman, Kai 2012. Suunnittelu kielipelin politiikkana. Yhdyskuntasuunnittelu, Vol. 50:4, 33‒51.

Siikala, Anna-Leena 2014. Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

SKS 2022. Matkalla Kalevalaan. Viitattu 27.2.2022. https://matkallakalevalaan.finlit.fi/kalevalan-kuka-kukin/kalevalan-henkil%C3%B6it%C3%A4

Svinhufvud, Kimmo 2007. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Tammi.

Turja, Hanna-Kaisa 2019. Monikielisyys, kielitietoisuus ja kielelliset maisemat. Teoksessa Satu Riikonen ja Hanna-Kaisa Turja (toim.) Töissä täällä – Näkökulmia maahanmuuttajien työllistymiseen. https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/09/toissa-taalla-nakokulmia-maahanmuuttajien-tyollistymiseen.pdf