Työuupumus-masennus –epidemiakin loppuu joskus

• Kirjoittaja: Anu Järvensivu, FT, dosentti, työyhteisöjen kehittämisen yliopettaja, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 28.1.2022

Työuupumuksesta ja siihen usein liittyvästä masennuksesta puhutaan toisinaan nykyajalle tyypillisenä länsimaisena epidemiana. Harvemmin pohditaan sitä, että tämäkin epidemia voi jonain päivänä väistyä keskuudestamme.

Kaikista työhyvinvoinnin eteen tehdyistä toimista huolimatta työllä on toisinaan taipumus aiheuttaa tuskaa ja kärsimyksiä. Kärsimykset poikkeavat toisistaan eri aikoina, eri paikoissa, eri ammateissa ja erilaisilla työpaikoilla. Suuressa kuvassa fyysisesti raskaat ja vaaralliset työt ovat Suomessa vähentyneet viimeisimpien vuosikymmenten aikana huomattavasti. Sen sijaan töiden sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kuormitus ovat lisääntyneet. Yhä enemmän puhutaan myös eettisestä stressistä, jota syntyy työn arvoristiriidoista, kuten siitä, ettei ammattilainen aikapaineen vuoksi voi tehdä työtään niin hyvin kuin kokisi tarpeelliseksi.

Työelämän kärsimykset kanavoituvat kullekin aikakaudelle tyypillisin tavoin ja ihmiset antavat kärsimyksilleen erilaisia aikakauteen ja kulttuuriin sidonnaisia merkityksiä (Järvensivu, 2021). Viimeisen parin vuosikymmenen ajan Suomessa, kuten muissakin länsimaissa, työelämän kärsimys on saanut ilmiasun erityisesti työuupumus-masennus –tapauksina ja –diagnooseina. Tämän ”epidemian” syntyä on selitetty monin tavoin, myös yhteiskuntatieteen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmista, sillä potilaan oireiden omaan kuvaamiseen perustuvat diagnoosit ovat vahvasti kytköksissä kulttuurisiin seikkoihin. Ian Hacking (1998) on osuvasti käyttänyt ekologisen lokeron käsitettä kuvatessaan mielen häiriöiden ja sairauksien ilmaantumista. Tulkinnan mukaan moninaiset elementit ja eri toimijat yhdessä ovat tulleet luoneeksi yhteiskuntaan ”otolliset” olosuhteet, joissa esimerkiksi työuupumusepidemia on ilmaantunut. Toisissa historiallisissa oloissa sitä ei ole esiintynyt.

Vastaavasti työterveyslääkäreiden on todettu pohtivan uupuneen asiakkaansa tilannetta hyvin monista näkökulmista mukaan lukien niin työpaikan olosuhteet kuin taloudelliset realiteetitkin. Tällä tapaa muodostunut työuupumus-masennus –diagnoosi on yhtäaikaisesti bio-medikaali, psyko-emotionaalinen ja sosiaalis-taloudellinen kategoria eikä näitä näkökulmia nykyisessä järjestelmässä ole mahdollista irrottaa toisistaan. (Järvensivu, Väänänen, Kuokkanen & Turtiainen, 2018.) Mielenterveyshäiriödiagnoosi onkin eräänlainen prisma, joka imee itseensä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia seikkoja ja heijastaa jälleen niitä takaisin ympäristöönsä esimerkiksi leimoina (Jutel & Nettleton, 2011).

Viime vuosina olemme tottuneet spekuloimaan korona-pandemian elinkaarella. Yhä uudelleen on kysytty, onko pandemia jo laantumassa tai olemmeko voittaneet sen. Vastaavaa kysymystä ei ole esitetty työuupumus-masennus –epidemian osalta, mikä on oikeastaan kummallista. Ei nimittäin ole mitään syytä olettaa, että tämäkään epidemia olisi keskuudessamme ikuisesti. Sille syntyi muutama vuosikymmen sitten otolliset olosuhteet ja suotuisa ekologinen lokero suuriin palkkatyöorganisaatioihin, joissa jatkuvasti kiristyvät vaatimukset ja toistuvat organisatoriset myllerrykset yt-neuvottelukierroksineen saivat työntekijät kokemaan arvottomuutta, alemmuudentunteita, turhautumista, stressiä ja väsymystä ja hakemaan puuttuvaa tunnustusta työterveyshuollosta. Olisi kummallista, jos työelämä ja yhteiskunta lakkaisivat muuttumasta ja tämä työuupumus-masennus –diagnoosin ekologinen lokero säilyisi ikuisesti. On lupa odottaa sen laantumista.

Työuupumus-masennus –epidemian ekologinen lokero heikentynee itsensätyöllistäjien määrän lisääntyessä

Itse asiassa työuupumusepidemian laantumisesta on näkyvissä merkkejä. Ne ovat toki pieniä signaaleja ja toistaiseksi voimaltaan vähäisiä. Työelämästä löytyy kuitenkin kasvava joukko niitä, jotka kyllästyttyään uupumusta aiheuttavaan kärsimykseen palkkatyöpaikoillaan vaihtavat maisemaa ja lähtevät uusille urille. Ilmiö näkyy monimuotoisten työnteon tapojen, kuten itsensätyöllistämisen ja yrittäjyyden eri muotojen, hienoisena lisääntymisenä. Se saattaa näkyä myös viimeaikaisessa irtisanoutumisaaltokeskustelussa (The Great Resigination) tai nuorten aikuisten sijoitustoimintaan kohdistamassa kasvavassa kiinnostuksessa. Mikäli nämä trendit jatkavat kasvuaan, työuupumus-masennus –epidemian elinolosuhteet heikkenevät. Sen ekologinen lokero saattaa jopa kadota.

Työssä kohdatuille kärsimyksille on aikojen saatossa annettu erilaisia merkityksiä, joiden perusteella on mahdollista erotella työelämän kärsimystyyppejä. Työpaikoilleen sinnittelemään jääneiden palkkatyöntekijöiden kokema työuupumus on näistä yksi, mutta vain yksi. Monimuotoisin tavoin työtä tekevät usean työn tekijät ja itsensätyöllistäjät eivät kärsi samalla tapaa kuin isojen palkkatyöorganisaatioiden työntekijät. Heidän koettelemuksensa ovat toisenlaisia ja he antavat niille toisenlaisia kulttuurisia merkityksiä. Yksi näistä merkityksistä on ”edellä kävijän tuska”, sillä he mieltävät oman työnteon tapansa edustavan työn tulevaisuutta. Pioneereina he joutuvat raivaamaan tietä toisillekin ja rakentamaan itse omat turvaverkkonsa, mikä on toki raskasta. (Järvensivu, 2021.)

Sen sijaan työuupumus-masennus –diagnooseille ei niinkään löydy tilaa monimuotoisesti työtä tekevien työn todellisuudesta, sillä heidän työnsä tyypillisesti sisältää runsaasti vapauksia, vaikutusmahdollisuuksia ja merkityksellisyyden kokemuksen lähteitä. Epidemialle keskeistä tahoa, koettua kärsimystä ja hyvää työntekijyyttä tunnustavaa työterveyshuoltoa itsensätyöllistäjillä ei yleensä edes ole käytössään.

Voisi siis rohkeasti ennakoida, että työuupumus-masennus –epidemia heikkenee, mikäli monimuotoisuus työnteon ja ansainnan tavoissa lisääntyy ja ihmisten vapausasteet kasvavat. Toisaalta kuten pandemian osaltakin on havaittu, ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden.

Lähteet

Hacking Ian 1998. Mad Travelers. Reflections on the Reality of Transient Mental Illnesses. Cambridge: Harvard University Press.

Jutel Annemarie & Nettleton Sarah 2011. Towards a sociology of diagnosis: Reflections and opportunities. Social Science & Medicine 73, 793–800.

Järvensivu Anu 2021. Mikä järki on kärsiä työssä? Teoksessa Pia Houni, Mikko Jakonen, Arto Mutanen & Ilpo Halonen (toim.) Työ ja järki. University of Jyväskylä: SoPhi, 112-139. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8970-5

Järvensivu Anu, Väänänen Ari, Kuokkanen Anna & Turtiainen Jussi 2018. Mistä syntyy mielenterveysdiagnoosi? Yhteiskuntapolitiikka 83(1), 29-39.