Herää kulttuuri! Kulttuuripolitiikkaa Kööpenhaminassa

• Kirjoittaja: Pekka Vartiainen, yliopettaja, Kulttuurituotannon vahvuusala, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 06.9.2023

Kööpenhaminassa elokuun lopulla järjestetty kulttuuripolitiikan pohjoismainen konferenssi kokosi yhteen yli 80 tutkijaa keskustelemaan kulttuurin ja politiikan välisestä jännitteisestä suhteesta. Poliittiset ääriliikkeet, globalisaation vastaiset nationalistiset ja populistiset, jopa demokratiaa ja ihmisarvoa kyseenalaistavat ajattelumallit ovat liikekannalla samaan aikaan, kun historiaamme jyrsiviä perinteisiä toimintamalleja kyseenalaistetaan. Kolonialismi, intersektionalismi, kansalaisaktivismi sekä ekokatastrofia ennakoivat ja kestävään kehitykseen ankkuroituneet näkemykset laittavat ajattelumme ja tekomme uusiksi.

Ei siis ihme, että kulttuuripoliittisessa tutkimuksessa puhutaan tänään paluusta politiikkaan. Kulttuuripolitiikka (cultural policy) on paljon enemmän kuin erilaisia toimintaperiaatteita, linjauksia, menettelytapoja tai käytäntöjä, mihin käsitteen englanninkielinen termi myös viittaa. Kulttuuripolitiikka on politiikkaa (politics), nyt ehkä enemmän ja läpinäkyvämmin kuin koskaan!

NCCPR

Nordic Conference on Cultural Policy Research (NCCPR) on pohjoisen Euroopan kulttuuripolitiikantutkijoiden epävirallinen verkosto, joka on parinkymmenen vuoden ajan kokoontunut joka toinen vuosi pohtimaan kulttuurin tilaa ja jakamaan tietoa käynnissä olevista, kulttuurialaa koskevista tutkimuksista ja hankkeista. Verkoston yhdestoista tapaaminen järjestettiin Kööpenhaminan yliopistossa 23.-25.8.2023.

Humakista konferenssiin osallistuivat yliopettaja Pekka Vartiainen ja lehtori Marcin Poprawski, jotka kävivät yhteistyössä taiteentuotannon professori Leticia Labaronnen (Zürich University of Applied Sciences, ZHAW) kanssa paneelikeskustelun aiheesta “Performing Arts Organizations as Pillars of a Healthy Democracy”. NCCPR on kulttuuripolitiikantutkimuksen yksi tärkeimmistä kansainvälisistä foorumeista. Suomesta kutsun tilaisuuteen oli saanut Humakin ohella myös kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore.

Konferenssin päähuomio on Pohjoismaissa käynnissä olevissa toiminnoissa, mutta maapalloistuvassa todellisuudessa maantieteellisillä rajoilla ei ole suurtakaan merkitystä. Tai niin saatettiin kuvitella vielä muutama vuosi sitten. Yhdenmukaistuvan maailman yksi ristiriidoista onkin samaan aikaan tapahtuva kansallisten rajojen lujittuminen. Tämän voi havaita jopa niissä kulttuuripoliittisissa linjauksissa, joiden avulla Pohjoismaat rakentavat kukin omaa kulttuuripolitiikkaansa.

Puhetta ja pulinaa

Kolmipäiväiseen konferenssiin oli sisällytetty tiivis puhuja- ja aihekattaus, jossa nykyhetken kulttuuripoliittista kenttää lähestyttiin monelta eri suunnalta, päätyen ehkä kuitenkin aina yhteen ja samaan päätelmään, jonka Herakleitos taisi tiivistää jo reilut parituhatta vuotta sitten: “Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.”

Ensimmäisen päivän Keynote-puhuja, Barcelonan yliopiston taloustieteen ja kulttuurituotannon professori Lluís Bonet totesi länsimaisten yhteiskuntien demokraattisten peruspilareiden olevan siinä kunnossa, että ne vaikuttavat suoraan myös kulttuuripolitiikkaan ja siihen, miltä se tulee näyttämään lähitulevaisuudessa. Kysymys on hänen mukaansa isoista muutoksista, joissa talouden, digitalisaation ja tekoälyn epäpyhä allianssi muokkaa meidän kaikkien arkea ja juhlaa. Parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa liberaalien, illiberaalien ja totalitaaristen yhteiskuntajärjestelmien välillä kulttuuria ja taiteita käytetään surutta aseina ja ammuksina.

Aarhusin yliopiston (Tanska) viestinnän professori Birgit Eriksson viittasi hänkin puheessaan ihmisiä ja yhteiskuntia “hajottavaan” aikaamme, jossa kuitenkin kulttuurilla voisi olla ihmisiä yhteen sitova ja eheyttävä merkitys. Kulttuuri voisi olla vaihtoehto nykyiselle polarisaatiolle, jos vain soisimme sille sen mahdollisuuden.

“Mutta aika kultainen ei koskaan enää palaa”, mitä norjalainen kauppatieteiden professori Anne-Britt Gran ei puheenvuorossaan ehkä ihan näin sanonut, mutta samaa tarkoittaen alleviivasi kulttuuripolitiikan astumista uuteen kukoistukseen myös poliittisessa päätöksenteossa. Kun valtiovalta haluaa puuttua yhä voimakkaammin taiteen ja taiteentekijöiden itsenäiseen toimintaan, pelin sääntöjä ollaan rukkaamassa suuntaan, jossa meidän kulttuurialan toimijoiden on syytä olla valppaina. Kulttuuriministerin salkku saattaa kohta olla monen nousevan poliitikon mielessä se tärkein salkku. Mikä ei aina tarkoita suinkaan hyvää kulttuurintekijöiden kannalta.

Populismi tulee ja muuttaa kaiken?

Konferenssiin sisältyi kolmen päivän aikana tilattujen puhujien ohella lukuisia rinnakkaistyöpajoja, joissa kuultiin lähemmäs toistakymmentä tutkimusesitelmää ja paneelikeskusteluita. Aihepiirit kulkivat taiteentekijöiden toimeentulomahdollisuuksien ja digitaalisten alustojen tarkastelusta tekoälysovellusten kartoittamiseen. Kulttuuriperintöön, vähemmistöjen oikeuksiin ja kulttuuri-instituutioiden eettiseen toimintaan kytkeytyvät kysymykset saivat nekin osansa. Julkista kulttuurihallintoa peraten haasteltiin kulttuuriministeriön toimintasektorista (tai sen puuttumisesta) ajoittain purevinkin sanakääntein. Kulttuurituottajan roolia markkinavetoisessa toimintakentässä määriteltiin Humakin vetämässä työpajassa yhdessä islantilaisten kollegoiden kanssa.

Seminaari antoi hyvän läpileikkauksen kaikesta siitä, mistä puhumme, kun tänään puhumme kulttuuripolitiikasta. Kestävä kehitys, uudet rahoitusmallit, julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoiminta, yhteisölliset menetelmät, kansalaisten osallistaminen, kaupunkien festivaalibuumi, luovat toimialat talouden veturina… Kulttuurin meressä riittää (ainakin toistaiseksi) kaloja ongittavaksi.

Mielenkiintoisimmat keskustelut käytiin aikaamme ja myös suomalaiseen tämänhetkiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluun kytkeytyen populismin aamunkoitosta Pohjoismaissa. Norjalaisten, ruotsalaisten, tanskalaisten ja suomalaisten tutkijoiden paneelikeskustelussa painotettiin tarvetta tutkimuksellisen tiedon kartuttamiseen aihepiiristä, erityisesti populististen puolueiden kulttuuripoliittisista ohjelmista. Luodaanko vastakkainasettelua enemmän puheilla kuin teoilla? Muutamat esimerkit eri maista tuntuvat osoittavan, että kulttuuripoliittiset mannerlaatat ovat liikahtaneet kuitenkin vähänlaisesti siinä vaiheessa, kun valta on vaihtunut toiseksi.

Tämä voidaan tulkita kulttuurin Pohjoismaissa nauttiman julkisen tuen ja arvostuksen osalta myös lohduttavaksi tiedoksi.

Kuva: NCCPR.Logo

Silmät (ja korvat) auki!

Totalitarismin aave silti liikkuu Euroopan yllä. Jos ja kun haluamme ylläpitää demokratiaa, on syytä kiinnittää huomiota myös siihen, miten sitä toteutetaan paitsi parlamentaarisesti myös yhteiskunnan sisällä toimivien kulttuuriorganisaatioiden tasolla. Konferenssin päätöspäivänä Humakin ja ZHAW:n edustajien käymä paneelikeskustelu taidelaitoksista demokraattisen ajattelun ylläpitäjinä ja vahvistajina nosti esille monia perustavanlaatuisia ja konkreettisia kysymyksiä. Miten demokratia toimii käytännössä teatterissa, museossa tai konserttitalossa? Kuka määrää, miksi ja miten? Keitä kuunnellaan, ketkä jäävät osattomiksi?

Kulttuurialan organisaatiot ovat yhtä haavoittuvaisia ja alttiita liukumaan poispäin demokratian periaatteista kuin mitkä tahansa muutkin. Siksi on syytä olla tarkkana, paitsi muiden tekemisissä myös omassaan.

“Ole valpas, ole valpas, et ole yksin”, kirjoitti saksalainen Alfred Döblin romaanissaan Berlin Alexanderplatz, vain muutama vuosi ennen Hitlerin valtaannousua. “Ole valpas, pidä silmäsi auki, ole varuillasi, tuhat kuuluu yhteen, jollet herää, sinua pilkataan tai sinut tapetaan.”

Kuvat: Pekka Vartiainen

Lähde

Döblin, Alfred (1929). Berlin Alexanderplatz. Kertomus Franz Biberkopfista. Suomentanut Aarno Peromies. WSOY 1981.