Muistan edelleen elävästi sen hetken yli 30 vuotta sitten, kun ekaluokkalaisena havahduin haaveiluistani opettajan kysymykseen: ”Kuinka paljon on metri? Heli?” Hämmennyin mutta kuuliaisesti pyrin vastaamaan heti. Vastaus vain ei mennyt aivan kohdilleen: ”Riippuu mitasta.” Opettaja ei tuosta ollut moksiskaan, mutta itse häpesin typeryyttäni ja panikointiani vielä pitkään. Kuten näkyy, muisto on yhä kirkas.

Sittemmin iän myötä elämä on opettanut, että aika monessa asiassa tuo sama vastaus on varsin käypä. Moni asia saa eri suhteet sen mukaan, millä mitataan. Valitut mittarit, ne taas tulevat jostakin – sopimuksista, arvoista tai opituista tavoista.

Onneksi useimmiten arjen haasteissa voimme turvautua yhteisesti määriteltyihin konventioihin, kuten vaikka metrijärjestelmää käyttävissä maissa päädymme samoihin loppulukemiin määrittäessämme vaikkapa jonkin olemassa olevan rakennelman korkeutta.

Kuvituskuva: Pixabay / Arek Socha.

On kuitenkin myös asioita ja ilmiöitä, joiden kohdalla on hyvin vaikea määritellä mittaria, joka tukisi esimerkiksi päätöksentekoa siten, että useimmat pohdintaan osallistuvat nyökyttäisivät hyväksyvästi päätään.

Joskus eri mittareita puolustavien eroavat näkökulmat on helppo ymmärtää siksi, että he itse asiassa katsovat samaa maailman tapahtumaa tai ilmiötä aivan eri intresseistä. He siis mittaavat itse asiassa eri asioita. Se, mikä vaikkapa taloudellisesta näkökulmasta väräyttää mittareita huolestuttavaan suuntaan, voi inhimillisestä näkövinkkelistä painaa mittarin vihreälle – ja toisinpäin.

Kompleksiset ongelmat vaativat koko alkuperäisen kysymyksenasettelun kyseenalaistamista

Vaan mitä monisyisempi haaste, sitä mutkikkaampaa on laatia edes perusteltuja arvioita, jotka riittävässä määrin kattaisivat ilmiön kaikki olennaiset ulottuvuudet ja etenkin ilmiöiden yhteenliittymät. Ei voidakaan katsoa vain yhtä ilmiötä ja mittaria kerralla, vaan on sovitettava erilaiset arviot yhteiseen kuvaan ja koetettava ymmärtää arvojen keskinäisriippuvuuksia.

Kompleksiset ongelmat eivät tarjoa helppoa ulospääsyä, jos nyt ylipäätään ulospääsyä lainkaan sanan perinteisessä mielessä. On vain vaihtoehtoisia ratkaisuja, joista mikään ei ole saavutettavissa ilman potentiaalisia haittoja tai raskaitakin sivujuonteita.

Tämänhetkinen taistelu covid-19-taudin keskellä on osuva esimerkki siitä, miten edes samaa tavoitetta hakevien on vaikea muodostaa riittävän selkeää kuvaa parhaista mahdollisista ratkaisuista pandemia-aikana. Vaikkapa ihmisten psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin näkökulmasta ei löydy yhtä selkeää ratkaisua, jossa ei olisi myös uhkansa tai veronsa. Saati sitten, jos keskustelu kääntyy vaa’an tasapainottamiseksi sekä inhimillisten että taloudellisten näkökohtien kannalta suotuisasti – tai edes mahdollisimman vähän haitallisesti.

Jotain uudentyyppistä ratkaisun keinoa ja oivallusta kaivattaisiin. Sellaisen löytäminen taas usein edellyttää koko alkuperäisen kysymyksenasettelun kyseenalaistamista ja uudelleenhahmottamista. Useissa viimeaikaisissa blogeissa ja kolumneissa, kuten esimerkiksi Mäkinen (2020) ja Saarikivi (2020) onkin otettu kantaa siihen, miten tämänhetkinen kriittinen tilanne voisi toimia myös ponnahduslautana aivan uudentyyppiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen, jossa esimerkiksi jatkuvan kasvun ideologia ei olisikaan se valintoja ohjaava tai systeemiä ruokkiva.

Nähtäväksi jää, kuinka käy. Muistetaanko vuoden kuluttua, että hyvin monessa kohdin hyvinvointia tuottava vastaus on kiinni paitsi tavasta hahmottaa mitattava ilmiö myös valitusta mittarista?

Lähteet:

Mäkinen, Joona-Hermanni 2020. Viimeistään koronaviruksen pitäisi tehdä kaikista luonnonsuojelijoita ja

hyvinvointivaltion kannattajia. Viitattu 30.4.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11315437

Saarikivi, Janne 2020.  Vain mielikuvitus on totta – mutta silti pyrimme takaisin “kasvu-uralle” ikään kuin vaihtoehtoja ei olisi lainkaan. Viitattu 30.4.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11315258