Uskomuksiin ja rituaaleihin perustuvat nuorison yhteiskunnalliset liikkeet

• Kirjoittaja: Reijo Viitanen, YTM, koulutuspäällikkö, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 06.11.2023

Ihmiset muuttuvat hyvin ryhmähenkisiksi, kun pelistä pudotetaan pois tosiasiat ja niiden tilalle otetaan uhkakuvat, uskomukset ja rituaalit. Nykyisin on helppo löytää esimerkkejä erilaisista kuppikunnista, joiden ryhmäidentiteetti perustuu uhkaksi koettuihin asioihin tai uskomuksiin salaliitoista. Pohdin syvällisesti uusimipien yhteiskunnallisten liikkeiden taustasyitä ja olemassaolon perusteita tutustuessani juuri julkaistuun teokseen, joka käsittelee Suomen Teiniliiton historiaa. Onko 2020-luvulla mahdollista nähdä vastaavaa poliittista joukkoilmiötä, kuin mitä koettiin Teiniliiton toiminnassa 1970-luvun alussa? Ryhmäidentiteetin pohdintoihin minut johdatti puolestaan Jani Kaaro Rapport-artikkelissaan ”Pelottavat rituaalit tekevät heimotunteen”.

Teiniliiton nousu ja romahdus

Aluksi muutama sana Teiniliitosta ja sen kirjoitetusta historiasta. Teiniliitto perustettiin vuonna 1939 vuosisadan alun toverikuntalaitoksen pohjalta, joka syntyi koululaisten ja erityisesti oppikoululaisten keskuuteen 1905 suurlakon jälkimainingeissa. Perustamisestaan aina 1960-luvulle asti Teiniliitto toteutti kuulaisesti suomalaisen koululaitoksen ja kansalaiskasvatuksen periaatteita, jotka nivoutuivat koti – uskonto – isänmaa -kolminaisuuden ympärille. Tältä pohjalta teinikuntien toiminta oppikouluissa eli sovussa ja harmoniassa koulujen ja opettajien näkemysten ja pyrkimysten kanssa.

Suurten ikäluokkien radikalisoituminen saavutti Suomen ja silloiset nuorisojärjestöt 1960-luvulla. Radikalisoituminen ja joissakin tapauksissa karnevalisoituminen tavoitti ensimmäisessä aallossa vasemmistolaiset järjestönuoret, mutta pian myös oppikoululaiset ja Teiniliiton. Teiniliitossa lähdettiin hyvin ennakkoluulottomasti puhumaan kasvatuksen uudistamisesta vapaan kasvatuksen ja Summerhill -pedagogiikan hengessä, edistämään Ruotsissa aloitettua koululaisten taksvärkkitoimintaa. Samalla Teiniliitto käänsi katseensa Suomen rajojen ulkopuolelle rauhaa ja solidaarisuutta korostaviin asioihin. Yleisvasemmistolainen henki levisi oppikoululaisten keskuuteen ja kuilu opettajakunnan perinteisiin näkemyksiin alkoi kasvaa.

Tultaessa 1970-luvun puolelle Teiniliiton toiminta alkoi puoluepolitisoitua vahvasti. Erityisesti jyrkkä vasemmistolaisuus ja kommunismi herättivät mielenkiitoa oppikoululaisten keskuudessa. Varsinkin Vietnamin sodan vastainen liikehdintä, kehitysmaiden ongelmat ja vapautusliikkeet sekä USA:n ja länsimaiden imperialistisen politiikan kritiikki puhuttelivat nuoria. Neuvostoliittoa kumartelevalla Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) ns. taitolaisella vähemmistöllä ei aluksi ollut tämän nuorten puoluepoliittisen radikalisoitumisen kanssa juurikaan tekemistä.

Nuorisoliike tipahti taistolaiskommunistien syliin odottamatta ja yllättäen. Myöhemmin SKP:n taistolaiset johtohenkilöt toki pyrkivät ohjailemaan nuorisoliikkeen suuntaa ja ehdoton lojaalisuus Neuvostoliiton politiikkaan kohtaan nousi keskiöön. Samoina vuosina aktivoitunut maolaisuus jäi marginaaliseksi liikkeeksi.

Neuvostoliiton ja Kiinan välisen avoimen välirikon aikana Suomessa ei olisi ollut poliittisia liittolaisia tarjolla, mutta maolaisten linjapäätökset vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että nuorisoliike hiipui ja irtaantui vähitellen heidän vaikutusvallastaan. He päättivät ensin opiskella Maon oppeja ahkerasti ja kasvattaa omaa tietoisuuttaan. Vasta sen jälkeen he olisivat olleet valmiita ottamaan laajemman joukkoliikkeen johdettavakseen. Ratkaisevilla hetkillä olisi ollut kuitenkin parempi panna Maon pieni punainen kirja sivuun ja lähteä mukaan oppikoululaisten keskuuteen.

Teiniliiton toiminnan puoluepolitisoituminen, sitä seuranneet sisäiset kamppailu ja juonittelut olivat koko liiton tuhon siemenet. Poliittinen vastakkainasettelu aktivoi aluksi mukana olevia nuoria, mutta pian mielenkiinto pitkiä ja raskaita kokouksia, väittelyjä ja junttausta kohtaan alkoi hiipua. Kun samanaikaisesti liiton talous alkoi horjua, oli edessä jyrkkä alamäki. 1970-luvun loppu oli Teiniliitolle jo varsin kituliasta aikaa ja liitto päätettiin lopettaa vähin äänin 1983. Perinnökseen se kuitenkin jätti nuorisopolitiikassa marinoituneen sukupolven, jonka asema ja vaikutusvalta suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti.

Uskomukset ja rituaalit nuorisoliikkeissä

Kun tarkastelemme Teiniliiton ja siihen liittyneen nuorten radikalisoitumisen ja poliittisen aktivoitumisen vaiheista, löydämme helposti yhtymäkohtia Jani Kaaron esille nostamiin teemoihin. Kaaro pohjaan artikkelinsa lähinnä antropologian professori Harvey Whitehousen tutkimuksiin. Järjestötoimintaa ja sen erilaisia muotoja voidaan sinänsä pitää ritualistisina, vaikka normaaleissa tilanteissa ne eivät kovin vahvoina esiinnykään. Kysymyksiin miksi liikkeisiin tai järjestöihin kuulutaan ja miten se toimijoiden identiteettiä rakentaa ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta joitakin näkökulmia Whitehousen ydinkäsite on identiteettifuusio, siihen tarjoaa.

Whitehousen mukaan länsimaisessa elämänmenossa meillä on persoonallinen identiteetti – kuka olen ja mistä tulen – sekä ryhmäidentiteetti – olen osa perhettä ja sukua sekä myös erilaisten yhteiskunnallisia ryhmiä. Whitehousen mukaan näiden identiteettien suhde on vuorotteleva; kun yhtä korostaa, toinen pienenee. Identiteettifuusiossa personallinen identiteetti ja ryhmäidentiteetti sulautuvat kuitenkin yhteen siten, että ryhmää uhkaavat tekijät koetaan myös yksilöllisiksi uhkiksi. Silloin ryhmä vie helposti mennessään ja faktoihin perustuvat yksilölliset valinnat jäävät taka-alalle.

1970-luvun alun teinit pyristelivät irti heidän persoonallisen identiteettinsä rakennuspalikoista kapinoimalla niin sukutaustaa kuin kasvatusjärjestelmää vastaan. Suurimman osan sukutausta oli oikeistolaisissa perheissä, joiden arvomaailma nojasi perinteiseen koti, uskonto, isänmaa -arvopohjaan. Nuorison yleinen radikalisoituminen ja liikehdintä tarjosivat pohjan uuden ryhmäidentiteetin rakentumiselle Teiniliiton kaltaisissa järjestöissä.

Tuon aikaisessa nuorisotoiminnassa olemassa olevat järjestöt tarjosivat toimintaympäristön, johon oli helppo astua sisään. Järjestötoiminta tarjosi runsaasti erilaisia rituaaleja tilanteessa, jos sisäinen poliittinen valtakamppailu oli kiihkeimmillään. Tilaisuuksien ja kokousten valmistelut, oman ryhmäkunnan asemien vahvistaminen, keinottelut valtakirjoilla ja kokoustekniikalla sekä ”pöksylähetys” uusien ryhmän jäsenten rekrytoimiseksi ja muut hyvien tapojen rajoja koettelevat jäsenhankintakeinot voimistivat poliittista ryhmäidentiteettiä. Ben Zyskowiczin sanoin: ”Teiniliiton kamppailuissa käytettiin kaikenlaisia keinoja. Myös laillisia.” Rituaalit olivat ajoittain hyvinkin rankkoja, mutta Whitehausen mukaan juuri ihmisen äärirajoille vievät ns. dysforiset rituaalit rakentavat ryhmäidentiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta voimakkaimmin.

Teiniliiton ongelmaksi tuli, että eri poliittisia ryhmäidentiteettejä muodostui sen sisälle useita. Kiihkeä kilpailu oli liiton sisäistä. Se ei enää suuntautunut yhdessä ulkoisia vastustajia ja uhkia kohtaan. Taistolaiskommunistit saavuttivat sisäisessä kamppailussa aluksi hegemonian, mutta eivät pystyneet kovin pitkälle pitämään tilannetta ja liittoa hallinnassaan. ”Ole porvari” -rintanappi näkyi monen oppikoululaisen rintapielessä jo 1970-luvun puolivälissä. Teiniliiton tuhkasta nousi Kokoomusnuorten voimannäytteenä Lukiolaisten Liitto vuonna 1985.

Dysforiset rituaalit, ryhmäidentiteetti ja nuorisoliikkeet tänään

Olemassa olevat järjestöt tuskin tarjoavat nuorison radikalisoitumiselle sellaista toimintaympäristöä kuin 50 vuotta sitten. Sen sijaan sosiaalinen media on rakentunut uudenlaiseksi ympäristöksi myös erilaisten ryhmäidentiteettien muodostumiselle. Yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistavat vastakkainasettelut, viholliskuvat ja erilaisiksi uhkiksi tulkitut muutostekijät tarjoavat kasvualustaa mahdolliselle radikalisoitumiselle. Radikalisoituvat ryhmät ovat tähän asti Suomessa jääneet kuitenkin melko pieniksi ja marginaalisiksi, vaikka niiden toiminta herättääkin usein julkisuudessa huomiota.

Ennustajaeukkona voisi veikkailla, että äärinationalismilla saattaa olla jatkossa menestymisen mahdollisuuksia nuorten keskuudessa ja se saattaa tarjota käyttövoimaa myös nuorten poliittiselle radikalisoitumiselle. Ulkoisia uhkia, epävarmuutta tulevaisuudesta ja niihin liittyviä uskomuksia ja disinformaatiota on kosolti tyrkyllä. Tarjolla on myös useita tahoja, joille näiden varaan rakentuva nuorison radikalisoituminen toisi poliittista etua. Enää puuttuu vain se organisaattori, joka pystyy kokoamaan näiden ympärille dysforisia rituaaleja ja painamaan loputkin tosiasioihin perustuvat tiedot taka-alalle. Yhdysvaltojen äärioikeisto on tässä jo kohtuullisen hyvin onnistunut.

Nuorten jengiytymisen ja erilaisten ääriliikkeiden muodostumisesta löytyy paljon samoja elementtejä. Myös nuorten jengiytymistä ja siihen liittyviä ryhmäytymisprosesseja olisi syytä tutkia identiteettifuusion ja dysforisten rituaalien käsitteiden tarjoamilla lähestymistavoilla. Dysforiset rituaalit yksilöä alistavina mutta ryhmäidentiteettiä vahvistavana initiaationa kuuluvat jokseenkin aina mukaan jengiytymisprosesseihin. Rationaaliset tekijät jäävät jengikäyttäytymisessä ryhmäpaineen jalkoihin ja yksilö toimii usein vastoin sekä omaa etuaan että rationaalista harkintaa. Tilanteeseen on mahdotonta puuttua tosiasioihin vetoamalla.

Lähteet

Kaaro, Jani 25.10.2023. Pelottavat rituaalit tekevät heimotunteen. Rapport. https://www.rapport.fi/jani-kaaro/pelottavat-rituaalit-tekevat-heimotunteen-388c68

Kastari, Pirkko-Liisa 2001. Mao, Missä sä oot. Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskustelussa. Bibliotheca Historica 65. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.

Soimetsä, Ville (toim.); Jouhki, Essi (toim.); Lalu, Liisa (toim.); Rentola, Kimmo; Okkonen, Ville; Roselius, Aapo 2023. Vimmaa ja voimaa. Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939-1983. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.

Viitanen, Reijo 1994. Punainen aate – sininen vaate. Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto 50 vuotta. SDNL. Helsinki.