Bon appétit! Kulttuurituotanto tieteellisen kulinarismin äärellä

• Kirjoittaja: Pekka Vartiainen, FT, dosentti, yliopettaja, kulttuurituotanto, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 19.4.2022

Kirjailija Matti Pulkkinen totesi aikoinaan eräässä haastattelussa (Majander 1986), että romaani on kuin “sika, kaikkiruokainen”. Pulkkinen viittaa tällä romaaniinsa Romaanihenkilön kuolema (1985), jossa suorasanaisen kerronnan klassisia kaavoja rikotaan ja määritetään uusiksi. Romaani syö ja sulattaa kaiken, minkä sisäänsä rohmuaa.

Pulkkisen maalaaman kielikuvan voisi hyvin siirtää myös kulttuurituotannon tieteenalaan. Kaupallisten, viestinnällisten, yhteiskunnallisten, poliittisten, kasvatuksellisten ja humanististen tieteiden risteyskohdassa – vain muutamia mainitakseni – viihtyvä kulttuurituotanto (cultural management) ei ole koskaan ollut turhan valikoiva sen suhteen, mitä se ei suuhunsa pistäisi. Melkein kaikki käy, jos vain vatsa kestää.

Tiedettä vai taiten tekemistä?

Kulttuurituotannosta omana tieteenalana esiintyy toki myös kriittisiä näkemyksiä ja sille on tyrkytetty vakavasti otettavan tieteenalan sijasta aputieteen tai tieteenhaaran statusta, jos näitäkään. Läheinen yhtymäkohta sille löytyy kulttuurintutkimuksesta (cultural studies), poikkitieteellisestä ja kriittisestä yhteiskuntatieteellisestä lähestymistavasta, jossa kulttuurituotannon tavoin nautitaan holistisella tai hedonistisella asenteella tiedemaailman koko kattauksesta.

Akateemiselle näyttämölle kulttuurituotanto tai ehkä paremminkin taiteen tuotanto (arts management) ilmestyi Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla ensiksi kauppa- ja ihmistieteiden vanavedessä, hieman kuin auttamaan taiteilijoita ymmärtämään liike- ja rahatalouden lainalaisuuksia. Siksi on ymmärrettävää, että taiteentuotannon ja sen eurooppalaisen serkun, kulttuurituotannon olemus määräytyy edelleen profession, alan toimijoiden ammatillisen osaamisen kautta.

Tämä näkyy myös siinä, miten kulttuurituotannon koulutusta markkinoidaan, näin esimerkiksi Suomessa. Kulttuurituottajaa tarvitaan “kulttuuri- ja taidetapahtumissa, järjestöissä kulttuuri- ja taideprojektien suunnittelijoina ja vetäjinä sekä kuntien ja valtion kulttuurihallinnossa” (Humak), kulttuurituottaja on “kulttuuritoiminnan mahdollistaja, joka organisoi ja johtaa tuotannollista toimintaa” (Metropolia), tai hän on “kulttuurialan multiosaaja, jonka asiantuntemus on suurta valttia kulttuuripalvelujen ja -tuotantojen toteuttamisessa” (Seamk).

Kulttuurituotannon koulutus leimautuu meillä voimakkaasti ammattikorkeakoulusektorille, jossa se nähdään kulttuurin kentän toimivuuden takeena ja vipuvartena. Kyseessä on ammattialatutkinto, jossa on ripaus akateemista maustetta.

Tutkimuksia, selvityksiä, raportteja

Jos kulttuurituotanto akateemisena tutkimuksena ja käytäntönä hakee edelleen (ja ehkä ikuisesti) olemustaan, se ei ole esteenä sille, etteikö sen piirissä tehtäisi mielenkiintoisia asioita. Vilkas hanke- ja kehitystoiminta on oma lukunsa, mutta myös tutkimuksella on siinä sijansa. Selvitysten ja raporttien (Cupore, Jyväskylän yliopisto, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seura) kautta on mahdollista päästä kulttuurialan ja -politiikan juurisyihin Suomessa ja peesausta näihin saadaan myös ammattikorkeakoulukentältä.

Pikahaku Theseukseen, ammattikorkeakoulujen opinnäytetöitä ja julkaisuja tallentavaan tietokantaan, antaa hakusanalla “kulttuurituotanto” lähemmäs 2 000 osumaa. Tähän sisältyvät siis eri kouluissa laaditut opinnäytetyöt sekä henkilöstön julkaisut. Julkaisut painottuvat määrällisesti 2010-luvulle. Avainsanojen perusteella tutkimusten kärki muodostuu markkinointia ja tapahtumia sekä festivaaleja tarkastelevista töistä, joita hallitsevat sosiaalisen median ja palvelumuotoilun hyödyntämisen näkökohdat.

Tarkempi hajasilmäily kertoo, että näkyviä aiheita julkaisuissa ovat yrittäjyys, virtuaaliset palvelut, taiteen soveltava käyttö, festivaaliorganisaatiot, tuotteistaminen, johtaminen, rahoitus, kulttuurimatkailu ja verkostot. Ja kaiken taustalla vaikuttaa kehittäminen, joka on se keskimmäinen, tutkimus- ja innovaatiotoiminnan väliin sijoittuva kapiteeli ammattikorkeakoulujen perustehtävää määrittävässä TKI-työssä.

Samankaltainen ainesten runsaus on näkyvissä myös yleiseurooppalaisessa kontekstissa. Se näkyy esimerkiksi kulttuurituotannon ja -politiikan kattojärjestön, Encatcin toimittamasta vuoden 2021 tutkimusjournaalin numeroista 1 ja 2 (European Journal of Cultural Management and Policy). Sieltä löytyy makunautintoja yhdelle jos toiselle.

Monet journaalin teksteistä ovat eurooppalaisten tutkijoiden yhteisartikkeleita, jotka kattavat mantereemme pohjoisesta etelään ja lännestä itään. Kulttuuriperintö, kestävä kehitys ja ekosysteemit ja kansalaisten osallistaminen kulkevat rinta rinnan taideinstituutioiden sukupuoli- tai kulttuurisensitiivisyyden ja kriisiaikojen tuottajuutta ja kulttuuriverkostojen asemaa määrittävien hahmotelmien kanssa. Yleisötyön haasteet post-digitaalisella ajalla ja ei-kantasuomalaisten taiteilijoiden asema suomalaisella kulttuurikentällä kuvastavat puolestaan muutoksessa olevaa ympäristöämme ja sen tulevaisuutta.

Pöytä on katettu

Kulttuurituotanto näyttäytyy siten lähtökohtaisesti poikkitieteellisenä alana. Samassa pöydässä kulttuurituotannon kanssa istuvat ainakin tekniikka (automaatio- ja hallintajärjestelmät, audiolaitteet), terveystieteet (ympäristö ja työterveys), yhteiskuntatieteet (liiketalous, sosiaalitieteet, oikeus, psykologia, kasvatus, media- ja viestintä, valtio-oppi) sekä humanistiset tieteet (taiteiden tutkimus, historia).

Kurkistus kulttuurituotannon koulutusta antavien tahojen opetussuunnitelmiin antaa sekin hyvän käsityksen erilaisten eksoottisten antimien täyttämästä pöydästä. Projektien hallinta, viestintä ja markkinointi, lakien ja säädösten tuntemus, kulttuuripolitiikan hallinnolliset himmelit sekä talouden, rahoituksen ja kehittämisosaamisen opit sisältyvät kaikkien peruskoulutusta tarjoavien koulujen repertuaariin.

Eikä tilanne ole sen vaatimattomampi maailmalla. Pohjois-Amerikan taiteen tuotannon kattojärjestön AAAE:n (Association of Arts Administration Educators) määrittelemät tutkintokompetenssit linkittyvät vastaavalla tavalla tuottajan ammatissaan tarvittaviin taitoihin. Niin siellä kuin meillä – kaikkialla – tuottajat ovat kulttuurikentän moniosaajia, kuten klisee kuuluu.

Se sika

Kulttuurituotannon sisällä jako alan tutkijoihin ja kentän toimijoihin on ollut mukana siitä lähtien, kun kulttuurin tuotannollisiin tekijöihin alettiin kiinnittää koulutuksellista huomiota ja tieteellistä kiinnostusta. Jako ei tietenkään ole kaiken kattava, ei edes alaa määrittävä. Ehkä kysymys on enemmänkin siitä, millaisena tutkimus- ja ammatillisen kenttätyön välinen dynamiikka nähdään. Parhaimmillaan ne tukevat toisiaan ja muodostavat alaa kokonaisuutena kehittävän parivaljakon.

Matti Pulkkiselle romaani vertautui kaikkiruokaiseen sikaan. Ehkä kulttuurituotanto poikki- ja monitieteisenä tieteenhaarana on myös vähän kuin romaani, tai sika, tai kauniimmin ilmaistuna, possu. Possu on älykäs eläin, eikä se suinkaan syö kaikkea eteensä tulevaa, vaikka joskus saattaa siltä näyttää.

Lähde:

Majander, Antti: “Romaani on sika, kaikkiruokainen – Matti Pulkkinen kertoo tarinan siitä mitä on sivistys.” Matti Pulkkisen haastattelu. Helsingin Sanomat 10.08.1986.