Olen saanut työskennellä projektikoordinaattorina hankkeessa ”Sata omenapuuta – moninuorinen Suomi” parin vuoden ajan. Hanke toteutettiin 1.1.2016–31.3.2018 Varsinais-Suomessa EU:n Turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahasto AMIF:in tuella. Hankkeen tavoitteena on ollut tukea kolmansien maiden pakolaistaustaisten 12–25-vuotiaiden nuorten kotoutumista. Tavoitteen yhteiskunnallinen arvo lienee helppo tunnistaa ja tunnustaa. Kuitenkin hanketyön aikana Humakin toimintojen projektipäällikkönä olen pohtinut useasti tavoitteiden asettelua ja niihin kytkeytyvien toimintojen merkitystä eri toimijoiden näkökulmasta. Kuten aina hanketyössä, projektikaareen mahtuu monenlaisia vaiheita, joita on tullut tarkastella myös kriittisesti, että kokemuksista oppiminen mahdollistuisi.

Koska hankkeen kohderyhmää kuvastaa haavoittuvassa asemassa oleminen, ovat eettiset näkökulmat ja niiden huomioiminen toimintojen toteutuksessa olleet erityisen tärkeitä. Aina tilanteiden ratkaisu ei ole ollut yksiselitteistä, koska hanketyöhön kuuluu runsaasti myös hallinnollisia velvoitteita. Ajoittain eettisesti parhaimmilta tuntuneet toteutukset ja hallinnolliset näkökulmat eivät ole olleet yhteen sovitettavissa, jolloin kurssia on tullut muuttaa muun muassa kohderyhmän edun turvaamiseksi. Näissä tilanteissa olen miettinyt, keitä kaikkia hanketyön tavoitteet ja toiminnot tosiasiassa palvelevat – ja erityisesti missä merkityksessä.

Jos esimerkiksi pohtii tavoitetta kotoutumisen tukeminen, kohderyhmän edustajat todennäköisesti määrittelisivät sitä tukeviksi toimenpiteiksi hyvin erilaisia sisältöjä kuin toimijat, jotka pyrkivät edistämään kotoutumista. Kohderyhmän edustajat mitä ilmeisemmin määrittelisivät myös kyseisen ylätavoitteen varsinaista merkitystä hyvin eritavalla kuin hankkeen toteuttajat tai kotouttamistyötä tekevät ammatilliset toimijat. Kielelliset haasteet voivat johtaa osaltaan tilanteisiin, joissa erilaisista toiminnoista sekä niiden sisällöistä ja tavoitteista, ei ole mahdollista keskustella mielekkäällä tasolla osallistujien kanssa. Tällöin jää osittain väkisinkin epävarmaksi, missä määrin kohderyhmän edustajat tosiasiallisesti ymmärtävät osallistumisensa perusteet. On perusteltua kysyä, onko sillä merkitystä, ettei meillä ole jaettua ymmärrystä toimintojen toteutuksen lähtökohdaksi. Tämän kysyminen ei poissulje sitä, etteikö hanketyön myötä voisi syntyä runsaasti hyviä käytäntöjä, jotka palvelevat myös asetettuja tavoitteita eri näkökulmista.

Ehkä jaettuun yhteiseen ymmärrykseen pyrkiminen ei ole aina mahdollista eikä edes tarkoituksenmukaista. Erityisesti silloin, kun työskennellään eettisesti herkällä alueella, olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää, että näkökulmat ja merkitykset voivat poiketa suurestikin toisistaan. Ajattelen, että erojen tiedostaminen on lähtökohta eettisesti kestävälle toiminnalle myös hanketyössä. Lisäksi tulisi nykyistä avoimemmin keskustella niistä käytännöistä, jotka eivät ole osoittautuneet kokemuksen myötä niin toimiviksi.

eusa logo