Uhriutumisen kulttuuri: mikroaggressiot, turvalliset tilat ja maalittaminen

• Kirjoittaja: Arto Lindholm, Yliopettaja, VTT, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 14.1.2020

Tämän blogin tarkoitus on tarkastella yhteiskunnallisen moraalikoodin muutosta, jota yhdysvaltalaiset sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning (2018) kutsuvat uhriutumisen kulttuurin nousuksi (The Rise of Victimhood Culture).  Tämä blogi arvioi Campbellin ja Manningin ajatuksia suomalaisessa viitekehyksessä.

Uhriutumisen kulttuuri käsitteellistää monia nykyajan ilmiöitä, joista vain muutamia vuosia sitten kukaan ei ollut kuullutkaan. Näitä ovat mikroaggressiot, turvalliset tilat (safe spaces), ahdistumisvaroitukset (trigger warnings) ja maalittaminen (targeting). Näiden ilmiöiden tunnistaminen on erityisen tärkeää ihmisläheisissä ammateissa työskenteleville. Tällaisia ammatteja ovat muun muassa opettaja, kulttuurituottaja, yhteisöpedagogi ja tulkki.

Vaikka uhriutumisen kulttuuri käynnistyi yhdysvaltalaisilla yliopistokampuksilla, ilmiöt ovat jo levinneet Eurooppaan ja yliopistojen ulkopuoliseen yhteiskuntaan.  Tästä syystä uhriutumisen kulttuurin aikakausi vaikuttaisi vaativan monissa ammateissa uudenlaista kansalaistaitoa.

 

Kunniakulttuuri, arvokkuuskulttuuri ja uhriutumisen kulttuuri

Campbellin ja Manningin (2018, 20–27) mukaan uhriutumisen kulttuuri on syrjäyttämässä kunnia- ja arvokkuuskulttuurit. Kunniakulttuurissa tärkeintä on ihmisen maine, jota tulee puolustaa tarvittaessa väkivalloin.  Erityisesti miehen on vastattava loukkauksiin aggressiivisesti.  Arvokkuuskulttuuri on kuitenkin syrjäyttänyt kunniakulttuurin länsimaissa.  Arvokkuuden ydin on, että se on olemassa muista riippumatta eikä vaadi toisten ihmisten jatkuvaa hyväksyntää.  Arvokkuuskulttuurissa solvausyritykset sivuutetaan olankohauksella ja ylemmyydentunteella. Vanhemmat opettavat lapsilleen itsehillintää, ja ihmiset välttelevät tahatontakin toisen loukkaamista.

Uhriutumisen kulttuuri hylkää arvokkuuskulttuurille ominaisen loukkausten huomioitta jättämisen – pikemminkin se rohkaisee ihmisiä ryhtymään toimiin loukkauksia vastaan. Tässä mielessä uhriutumisen kulttuuri muistuttaa kunniakulttuuria. Iso ero on kuitenkin siinä, että kunniakulttuurissa ei anota apua toisilta eikä varsinkaan julkisuuden keinoin.  Uhriutumisen kulttuurissa sen sijaan jopa liioitellaan omaa uhrin asemaa kolmannen osapuolen sympatian ja tuen saavuttamiseksi. Uhriutujan moraalinen ylemmyys kumpuaa alhaalta ylöspäin, sorretusta kohti sortajaa. Kunniakulttuurissa tähdennetään omaa voimaa ja terveyttä, kun taas uhriutumisen kulttuuri kannustaa korostamaan omaa epäedullista asemaa ja marginalisoitumista.

 

Mikroaggressiot

Campbell ja Manning (2018, 11) nostavat mikroaggressioihin reagoimisen yhdeksi uhriutumiskulttuurin keskeiseksi piirteeksi. Mikroaggressiolla tarkoitetaan tahallista tai tahatonta loukkausta, joka kohdistuu johonkin alistettuun ryhmään, kuten etniseen vähemmistöön, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön tai naisiin (Sue 2010, 10–24). Mikroaggressioiden klassikko on ihonvärin perusteella esitetty kysymys ”mistä olet kotoisin”?

Mikroaggressiot ovat usein nonverbaalisia, kuten otteen kiristäminen käsilaukusta ulkomaalaistaustaisen noustessa samaan hissiin, samoin kuin katsekontaktin välttäminen paheksuvasta katseesta puhumattakaan. Myös monet ”kulttuuriseen omimiseen” liittyvät arkiset teot ovat mikroaggressioita, kuten tietynlaisen kampauksen valitseminen. Mikroaggressiot saattavat olla jopa näennäisesti viattoman kehuvia ja ystävällisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi huomautus transsukupuoliselle, että hänen transsukupuolisuuttaan ei havaitse mitenkään, vammaisen menestymisen ylistäminen hänen vammastaan huolimatta tai jos mies kehuu naiskollegan kenkiä. (Sue 2010; Campbell & Manning 2018, 177.) Toistuvilla, jopa päivittäisillä mikroaggressiolla ihminen toiseutetaan, pidetään ulkopuolisena, rodullistetaan tai häntä vähätellään (Sue 2010; Nordic Diversity 2019).

Opettaja voi helpostikin sortua mikroaggressioihin valta-asemansa vuoksi.  Opettaja saattaa esimerkiksi yrittää olla kannustava ja kehua ulkomaalaistaustaisen opiskelijan suomen kielen taitoa. Opintojen ohjaaja voi huomaamattaan suositella ulkomaalaistaustaiselle opiskelijalle vähemmän vaativaa koulutusta kuin kantasuomalaiselle. Opettaja voi puhua Helsingistä kulttuurien sulatusuunina tai esittää mielipiteenään, että kaikki tarpeeksi yritteliäät voivat menestyä, tai että miehillä ja naisilla on tasavertaiset mahdollisuudet työelämässä. Kaikkia näitä on tulkittu mikroaggressioiksi verkkokeskusteluissa. Opettajien mikroaggressiot leviävät herkästi Twitterissä ja muissa sosiaalisissa medioissa.

Yleensä mikroaggressioista syytetyt pyytävät anteeksi (Campbell & Manning 2018, 18). Anteeksipyytäjän aidosta katuvaisuudesta riippuu, tuleeko se hyväksytyksi uhrien viiteryhmässä (Nylund 2019a, 51–52). Toisinaan anteeksipyyntö voi olla ennakoivakin: esimerkiksi Pirkka-Pekka Petelius pyysi anteeksi vanhoja, saamelaisia ja muita vähemmistöjä pilkkaavia sketsejään. Anteeksipyyntö käynnisti vilkkaan ja tunteikkaan keskustelun puolesta ja vastaan.

 

Ahdistumisvaroitukset ja turvalliset tilat

Ahdistumisvaroituksen (engl. trigger warning) käsite on suhteellisen uusi, mutta se on levinnyt nopeasti Yhdysvaltojen yliopistokampuksiin ja sieltä Eurooppaan.  Käsite viittaa post-traumaattisen stressihäiriön laukaisevaan tekijään, joka voi periaatteessa olla lähes mikä tahansa.  Yhdysvaltalaiset opiskelijajärjestöt vaativat, että ahdistumisvaroitus annetaan aina, jos luennolla käsitellään väkivaltaa, sotaa, raiskauksia tai itsetuhoisuutta. Lisäksi varoitus on syytä antaa, mikäli luennolla keskustellaan epätasa-arvosta, rasismista, hetero- tai cis-seksismistä, vammaisten syrjinnästä tai muista kysymyksistä, joihin liittyy etuoikeutettujen ja alistettujen ristiriitaa.  Opiskelijajärjestöjen mukaan opiskelijoilla tulee olla oikeus olla pois näiltä luennoilta ilman, että se haittaa valmistumista. (Campbell & Manning 2019, 74–78.)

Turvallisuuden tunne on uhriutumiskulttuurissa keskeisessä asemassa, ja onkin pyritty luomaan turvallisia tiloja, joissa kukaan ei joudu tuntemaan oloaan epämiellyttäväksi. Turvallisen tilan käsite ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Alun perin sillä tarkoitettiin seksuaalivähemmistöille tarkoitettua tilaa, jossa jokainen voi olla oma itsensä. Myöhemmin turvallisen tilan käsite on laajentunut eikä se välttämättä viittaa rajattuun fyysiseen ympäristöön, vaan pikemminkin henkisesti turvalliseen tilaan.

Yhdysvalloissa monille yliopistokampuksille on perustettu turvallisia tiloja, joihin vähemmistöryhmiin kuuluvat opiskelijat voivat siirtyä luennolta tuntiessaan olonsa turvattomaksi. Toisinaan koko kampusta on vaadittu turvalliseksi tilaksi, jolloin turvallisuutta uhkaavia näkemyksiä ilmaisseen luennoitsijan vierailut on estetty tai luennon pitäminen on tehty muuten mahdottomaksi. Estetyt luennoitsijat ovat edustaneet oikeistokonservatiivista poliittista siipeä. (Campbell & Manning 2019, 19; 79–89.)

 

Maalittaminen

Maalittaminen (targeting) on sodankäyntiin liittyvä käsite, jossa tarkasti rajattuun viholliskohteeseen kohdistetaan esimerkiksi tuhoisa ohjusisku. Sosiaalisessa mediassa maalittaminen tarkoittaa ison joukon usuttamista yhden kimppuun. Maalittaminen liitetään yleensä äärioikeistolaisiin ja nationalistisiin liikkeisiin. Uhrit ovat usein olleet virkamiehiä, poliitikkoja tai toimittajia. Esimerkiksi YLEn toimittaja Jessikka Aro ja turvapaikanhakijoita auttanut pappi Marjaana Toiviainen ovat joutuneet äärioikeistolaisen maalittamisen uhreiksi. (Ks. Yle 2019.)

Toimittajien lisäksi maalittamisen uhriksi joutuvat usein verkossa omalla nimellään toimivat poliisit eli nk. nettipoliisit. Poliiseja voidaan myös valokuvata tai videokuvata virkatehtävissä ja sitten jakaa kuvat poliisin henkilötietojen kera esimerkiksi häiriintyneillä maahanmuuttovastaisilla keskustelupalstoilla. Suomen poliisijärjestöjen liitto (2019) onkin vaatinut maalittamisen kriminalisointia viranomaistoiminnan ja yksittäisten viranomaisten turvaksi. Myös Lakimiesliitto (2019) on vaatinut maalittamisen kriminalisointia oikeusvaltion turvaksi.

Maalittaminen ei kuitenkaan ole pelkästään äärioikeiston strategia, vaan liittyy olennaisesti myös uhriutumisen kulttuuriin.  Daniel Nylund (2019b) analysoi yhtä tapausta, Maria Nordinin maalittamista. Nordin on arkkitehti ja Eroon oireista -kursseja vetävä yksityisyrittäjä. Hän julkaisi vuoden 2019 Pride-viikolla Instagram-tilillään päivityksen, jossa kyseenalaistettiin transnuorten hormonaalinen lääkitys. Päivitys tosin koetteli Nylundin (emt.) mielestä hörhöilyn rajoja. Nordin kirjoitti muun muassa ihmisen olemuksesta valona, muotoon samaistumisesta ja tietoisuuden kehittymistarpeista ikään kuin hormonaalisen lääkityksen vaihtoehtona.

Aluksi Nordin sai transaktivisteilta vihaisia viestejä, joihin hän vastaili asiallisesti, mutta ei kuitenkaan esittänyt julkista anteeksipyyntöä eikä ilmaissut katumusta.  Tämän vuoksi aktivistit alkoivat painostaa Nordinin tärkeää yhteistyökumppania, BookBeatia, lopettamaan yhteistyönsä ”transfobista paskaa suoltavan” Nordinin kanssa. BookBeat irtisanoikin sopimuksensa Nordinin kanssa. Seuraavaksi aktivistit keräsivät 70 henkilön allekirjoittaman kirjelmän ja lähettivät sen muillekin Nordinin yhteistyökumppaneille. Allekirjoittajien joukossa oli transaktivistien lisäksi mm. yliopiston tutkijoita, dosentteja, psykologeja, taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä, seksuaalineuvojia ja erilaisia asiantuntijoita. Kirjeessä esitettiin Nordinin Ig-päivityksestä pitkälle meneviä tulkintoja. (Ks. Nylund 2019b.)

Nordinin maalittaminen oli kuitenkin erilaista kuin tyypillinen äärioikeistolainen maalittaminen. Nordinia ja hänen yhteistyökumppaneitaan ei varsinaisesti uhkailtu.  Nordinin yhteistyökumppaneille lähetetyn kirjeen tarkoitus oli tuottaa mahdollisimman suurta taloudellista vahinkoa Nordinin elinkeinolle. Kirjeessä esimerkiksi tiedusteltiin ”onko kaupallinen yhteistyö hänen (Nordinin) kanssaan mielestänne yhä perusteltua” ja vaadittiin perusteluja yhteistyön mahdolliselle jatkumiselle. Kirjeessä ei siis uhattu, vaan kysyttiin ja pyydettiin vastausta. Nordin tiettävästi harkitsi oikeudellisia vastatoimia, mutta loppujen lopuksi päätti itse olla uhriutumatta.

 

 

Uhriutumisen kulttuurin kansalaistaito

Uhriutumisen kulttuurin nousu vaikuttaisi vaativan ihmisläheistä työtä tekeviltä uusia taitoja. Yritykset jo nyt ovat alkaneet valmentaa työntekijöitään välttämään mikroaggressioita, jotta yrityksen julkisuuskuva ei vaarannu. Opettajan työssä on tarkasti arvioitava omien ilmaisujen mahdollisia konnotaatioita.  Huumori on erityisen riskialtista kaikessa ihmisläheisissä toiminnassa. Opettajien olisi ehkä syytä opetella, mitkä kaikki asiat voidaan tulkita mikroaggressioiksi.

Korkeakoulujen lienee myös huomioitava uhriutumisen kulttuurin nousu. Se, mikä Yhdysvalloissa on kampusten arkea tänään, voi olla sitä suomalaisilla kampuksilla huomenna.  Tulisiko esimerkiksi korkeakoulujen perustaa kampuksilleen turvallisia tiloja ja julkaista etukäteen ahdistumisvaroituksia, mikäli opetus käsittelee alistettujen ja alistajien suhdetta tai muuten voi laukaista post-traumaattisen stressihäiriön?  Entä onko silloin olemassa vaara, että sekä sananvapaus että akateemisen tutkimuksen riippumattomuus kaventuvat (Campbell & Manning 2018, 218–225)? Yksi viite korkeakoulujen muutospaineesta on Helsingissä perustettu opiskelijajärjestö Students of Colour eli SoCo. Järjestön perustajajäsen Aracelis Correa (Yle 2020) kertoo järkyttyneensä Helsingin yliopiston läpivalkoisuudesta, luennoitsijoiden rasistisesta kielestä ja raa’an väkivaltaisesta materiaalista rodullistettuja ihmisiä kohtaan.

Iso kysymys on sekin, voiko korkeakoulu pyytää kenet tahansa vierailevaksi luennoitsijaksi – esimerkiksi kristilliskonservatiivisen kasvatustieteen professorin Tapio Puolimatkan? Tämä ei ole itsestään selvää, sillä Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta (JYY 2020) vaati yliopistoa takaamaan turvallisen opiskeluympäristön seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille ja esitti huolensa Puolimatkan homofobiseksi tulkittua opetusta kohtaan.  En oikeastaan ihmettelisi, jos jokin Puolimatkan luento estettäisiin tai keskeytettäisiin lähitulevaisuudessa.

 

Mitä itse ajattelen uhriutumisen kulttuurista?

Mitä mieltä sitten itse olen uhriutumisen kulttuurista?  Uusi moraalikoodi on puhdistanut yhteiskuntaa monin tavoin. Ilman uhriutumisen kulttuurin läpimurtoa tuskin olisi noussut esimerkiksi metoo-liikettä tai sen vanhoja rakenteita uudistavaa vaikutusta.  Kaltoin kohdellut ja kiusatut vähemmistöt ovat tuskin koskaan saaneet ääntään niin hyvin kuuluviin kuin nyt, mikä on kulttuurievoluutiossa iso askel eteenpäin. Uhrien kokemusten esiin nostaminen ja kuunteleminen ovat tasa-arvotyön ydintä.

Sen sijaan maalittamiseen liittyvät ilmiöt ovat arvomaailmassani yksiselitteisesti vastenmielisiä riippumatta siitä, mitä asioita maalittamisella ajetaan. En näe mitään ylevää isojen joukkojen kokoamisessa yhden nujertamiseksi – lähinnä se nostaa pintaan omat kokemukseni koulukiusaamisesta. Esimerkiksi Nordinin tapauksessa minua ahdisti se, että kukaan seitsemästäkymmenestä fiksusta ja koulutetusta kansalaisesta ei pysähtynyt miettimään kolmen lapsen äidin elinkeinon tuhoamisyrityksen eettistä oikeutusta ja kohtuullisuutta.

Muutamat muutkin uhriutumisen ilmiöt ovat laittaneet minut miettimään, minkä verran terveeseen aikuisuuteen kuuluukin sietää tietty määrä omaan itseen tai omaan viiteryhmään kohdistuvaa kritiikkiä tai jopa irvailua.  Kärsimysten kilpailuttaminen myötätunnon ja erityiskohtelun toivossa on ymmärrettävää ja syvästi inhimillistä, mutta eri asia on, voittaako kärsimysten markkinoilla loppujen lopuksi kukaan. Lisäksi uhriutumisen nopeat palkinnot voivat olla niin houkuttelevia, että kärsimyksiä voidaan joskus liioitella tai tekaista (Campbell & Manning 2018). Uhriutumisen ongelma on sekin, että uhriutuja usein katsoo edustavansa ehdotonta totuutta eikä ainakaan hänen kokemustaan kukaan voi kiistää. Toisaalta myös nämä kriittiset ajatukset voivat olla mikroaggressiota, koska joku voi tulkita niiden vähättelevän uhrien kokemaa syrjintää.

 

Uhriutumisen kulttuurin kritiikki

Campbellin ja Manningin teos uhriutumisen kulttuurin noususta on viiltävän terävää analyysiä nyky-yhteiskunnan uusista ilmiöistä – ja ansaitsee paikkansa yhtenä merkittävimmistä sosiologisista teoksista viime vuosina. On kuitenkin kysyttävä, onko uhriutumisen kulttuurin käsite itsessään kriittinen vähemmistöjä kohtaan? Uhriutuminen sisältää osin negatiivisen konnotaation, ja jopa itse käsitettä on väitetty mikroaggressioksi. Olisivathan Campbell ja Manning voineet nimetä uuden ilmiöin vaikkapa oikeudenmukaisuuskulttuuriksi, joka olisi herättänyt positiivisen konnotaation. Lisäksi voidaan kysyä, onko uhriutumisessa loppujen lopuksi mitään uutta – eivätkö ihmiset ”aina” ole käyttäneet uhriutumista yhtenä strategianaan? Esimerkiksi työläiset ovat olleet kapitalismin uhreja ja 1960-luvun uudet liikkeet korostivat olevansa ”systeemin uhreja”.

Uhriutumisen sijasta olisi mahdollista puhua Kristiina Brunilan ja hänen työtovereittensa (2019) tapaan haavoittuvuuden eetoksesta, jolla tekijät tarkoittavat ajallemme ominaista psykoemotionaalisia ongelmia korostavaa mentaliteettia. Kuvattiinpa moraalikoodin muutosta millä käsitteellä tahansa, mielestäni on selvää, että muutos on tapahtunut eikä kukaan ole immuuni uudelle koodille.

 

Lähteet

Brunila, Kristiina ym. 2019. Nuoret ja tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa. Kasvatus 50 (2), 107-119.

Campbell, Bradley & Manning, Jason 2018. The Rise of Victimhood Culture. Microaggressions, Safe Spaces and the New Culture War. London: Palgrave Macmillan.

JYY 2020. JYY ei hyväksy professori Tapio Puolimatkan homofobisia kirjoituksia.
https://jyy.fi/jyy-ei-hyvaksy-professori-tapio-puolimatkan-homofobisia-kirjoituksia/. Viitattu 13.1.2020.

Lakimiesliitto 2019. Maalittaminen tulee kriminalisoida.
https://www.lakimiesliitto.fi/uutiset/maalittaminen-tulee-kriminalisoida/. Viitattu 13.1.2020.

Nordic Diversityn blogi 2019.
https://www.nordicdiversitytrainers.fi/blog/tuhannen-viillon-kuolema-rasismia-ja-mikroaggressioita-suomessa?fbclid=IwAR31x47bCIV3vlg0RV2sx6jq6vrCE5-3nuDx3PYX0Tl6LsFan7av4tItAkw. 

Nylund, Daniel 2019a. Uhriutumisen kulttuuri. Valta ja vastuu.  Kruusila: Kohtaaminen Ry.

Nylund, Daniel 2019b. Näin maalittaminen toimii – Miten Maria Nordinista tehtiin maalitaulu? Daniel Nylundin blogi. https://marianordin.blog/2019/07/10/nain-maalittaminen-toimii-miten-maria-nordinista-tehtiin-maalitaulu/.
Avattu 2.1.2020.

Sue, Deral Wing 2010. Microaggressions in everyday life: race, gender and sexual orientation. Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons.

Suomen poliisijärjestöjen liitto 2019. Maalittamisen kriminalisoinnille laaja tuki. https://www.spjl.fi/liitto/ajankohtaista/uutiset/maalittamisen_kriminalisoinnille_laaja_tuki.4607.news. Viitattu 13.1.2019. 

Yle 2019. Merja Niilolan artikkeli ”Syyttäjä MV-oikeudenkäynnissä: “Ei voi enää mennä törkeämmäksi”. Ylen uutiset 20.12. 2019.
https://yle.fi/uutiset/3-11128614. Viitattu 13.1.2020.

Yle 2020. Hilma Toivosen artikkeli ”Luennoilla kuulee rasistista kieltä”.
https://yle.fi/uutiset/3-11142191?fbclid=IwAR0_64jTkWRBs70aesr5FMLSC9r9hjNx_fzf3b3H1yyB7bIpDoKLrHBJQSA.
Viitattu 13.1.2020.