Viittoen työpaikalla päivästä toiseen – taakka vai voimavara?

• Kirjoittaja: Sanna Nordlund, FM, viittomakielen tulkki (AMK), Humanistinen ammattikorkeakoulu, 23.11.2023

Päätimme viittomakielen tulkkauksen tiimissä käyttää työpaikalla suomalaista viittomakieltä – myös kuulevien kesken. Suut suppuun ja viittomaan! Mutta miten se onnistuu? Muistammeko edes viittoa, jos paikalla ei ole kuuroja, vai puhummeko huomaamattamme? Entä pystymmekö hoitamaan vaativatkin työtehtävät vieraalla kielellä? Miten muut suhtautuvat? Muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään tässä blogissa havainnoiden tilanteita ja tuntemuksia kuulevan viittojan kokemusten ja hetkellisten hämmennysten valossa.

Kielten asema ja eri kielten käyttö monikielisillä työpaikoilla on ollut viime aikoina esillä muun muassa Jyväskylän yliopiston järjestämässä Kielikampusseminaarissa 26.4.2023 Jyväskylässä ja Humakin ja Diakiin järjestämässä kansainvälisessä kielellisen saavutettavuuden seminaarissa International Days of Linguistic Accessibility 11.–12.5.2023 Helsingissä.

Päätimme Humakin viittomakielten tulkkauksen tiimissä kokeilla käytäntöä, jossa käytetään aina suomalaista viittomakieltä. Kaikki tiimin jäsenet osaavat sitä hyvin, ja viittominen on meille luontevaa ja mieluisaa. On itsestään selvää, että tiimin kuuron jäsenen tai jonkun muun viittomakielisen läsnä ollessa viitotaan. Päätimme kuitenkin viittoa kuulevienkin kesken. Kyseessä on – muun muassa – kielipoliittinen teko. Edistämme yhden Suomen vähemmistökielen käyttöä. Huomioimme kuurot ja viittomakielen yhdenvertaisina työyhteisössä, kun viittominen ei ole poikkeus vaan sääntö. Yleensä kuurojen vuoksi tarvitaan viittomakieltä, mutta jos viitomme joka tapauksessa, kyseessä ei ole erityistarve, vaan normi. Kun tämä normi on voimassa, kuulevien ei-viittovien paikalla ollessa tarvitaan puhetta – eli näiden kielten asema kääntyy päälaelleen. Ihan virkistävää vaihteeksi!

Läpi haasteiden kohti yhdenvertaisuutta ja parempaa kielitaitoa

Mieliimme hiipi haasteita. Entä jos kiireessä puhuisi mieluummin, jotta asia tulisi nopeammin käsiteltyä? Joku mietti, pystyykö syömään ja viittomaan yhtä aikaa ilman sotkua ja hartiajumia vai pitääkö vetäytyä syömään yksin. Miten kuulevat, viittomakieltä osaamattomat työkaverit kenties suhtautuvat meihin? Kokevatko he, että suljemme heidät ulkopuolelle, samalla tavalla kuin kuurot voivat kokea luotaantyöntäväksi ryhmän, joka puhuu, vaikka osaisi viittoa? Kumartaessaan yhteen suuntaan pyllistää toiseen, vai kuinka?

Esiin nousi myös huoli, riittääkö aivokapasiteetti käsittelemään vaikeita asioita vieraalla kielellä. Minua huolestutti, että joutuessani uudessa työssä ottamaan haltuun suuren määrän uutta tietoa ja pitämään käsissäni useita lankoja, en tiedä, pystynkö toimimaan työn vaatimalla tasolla, kun vieras kieli vaatii osansa työmuististani ja keskittymiskyvystäni.

Kieli on ajattelun väline. Keskeneräisiä ajatuksia voi pyöritellä ja yrittää muotoilla järkeviksi kokonaisuuksiksi puhumalla. Kielen avulla voimme ajatella yhdessä. Joskus huomaan ongelman ratkeavan, kun vain sanon sen ääneen. Ajatusten jäsentäminen saattaa kuitenkin takuta, jos käyttämämme kieli ei ole sillä tasolla, että se tukisi ajatteluamme. Jos viiton keskeneräisiä ajatuksia, onko tuloksena pelkkää huonoa kieltä ja älyvapaita ajatuksia? Vieraalla kielellä en välttämättä pysty aina sanomaan, mitä ajattelen, vaan sanon, mitä osaan. Kypsymättömiä ajatuksensiemeniä en saa kasvatettua jalopuiksi vieraalla kielellä, joten jätän ne sanomatta. Moni ulkomailla asunut on varmasti kokenut saman.

Tiimimme keskustelussa viittomakielen käytöstä nousi esille useita haasteita. Voiko tästä päätellä, että suhtaudumme viittomiseen negatiivisesti? Ei suinkaan. Positiiviset seikat lienevät kaikille niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse edes mainita. Kielipoliittisen vaikutuksen lisäksi suurin etu lienee se, että viittomakielen taitomme säilyy ja kenties jopa kehittyy. Sujuvammasta viittomisesta hyötyvät myös kuurot, jotka joutuvat sietämään meidän ei-äidinkielisten epätäydellistä kielenkäyttöämme. Itse olen viime vuosina päässyt melko vähän viittomaan, joten on mahtavaa, että saan käyttää tätä kieltä enemmän – toivon, että pääsen eroon viittomistani värittävästä ruosteesta. Kokeiluun ilmoittautui innolla mukaan myös muutama tiimiin kuulumaton viittomakielentaitoinen kollega. Viitomme myös siksi, että se on kivaa!

Jotta haasteeseen tarttuminen olisi helpompaa, sovimme, että tarpeen tullen olisi lupa myös puhua. Sovimme myös, että tämä on kokeilu, ja kuukauden kuluttua arvioimme, haluammeko jatkaa.

Viittova seurue toivottaa kuurot tervetulleiksi – eikä edes hätistä kuulevia pois

Eräänä päivänä olin menossa Liisan kanssa syömään, kun hän kertoi ideastaan, että viittoisimme tiimiläisten kesken. Spontaanisti vaihdoimme saman tien viittomakielelle. Näin helppoa se on, periaatteessa. Vaikutuksetkin olivat erittäin positiivisia. Liisan tuttava, kuuleva viittomakielen taitoinen, liittyi seuraamme ja viittomakieliseen keskusteluumme. Seuraamme liittyi pian kuuro tuttava, kohta toinen. Pohdiskelimme jälkikäteen, että heidän oli varmaankin helppo liittyä seuraamme, koska viitoimme. Vaikka olemme tuttuja ja he tietävät, että osaamme viittoa ja vaihtaisimme kyllä viittomakielelle, heistä ei välttämättä tuntuisi yhtä helpolta tulla seuraamme ja olettaa, että vaihdamme kieltä heidän vuokseen. Ihminenhän ei halua olla vaivaksi. Valmiiksi viittovaan seurueeseen liittyminen on helpompaa.

Kerran juttelin toimistolla kuulevan, ei-viittovan kollegan Miisan kanssa. Viittova kollega Liisa liittyi seuraan. Hetken olin hämmennyksissä: miten nyt kuuluukaan toimia? Tuolta tulee Liisa, ja minun pitäisi viittoa hänen kanssaan, mutta tässähän on kuuleva, joka ei viito. Jatkoin puhuen, mutta möläytin heti ääneen, että hämmennyin hetkeksi. Sitten jatkoimme keskustelua puhuen, ja Miisa kertoi innoissaan näkemästään viittomakielisen artistin Miguelin haastattelusta ja kuinka hän oli nauttinut tämän UMK-kappaleiden viittomakielisistä tulkinnoista.

Istuessamme Liisan kanssa kahvihuoneessa viittomassa Miisa tuli huoneeseen, ja minä tarkkailin, jatkaako hän matkaa kahvihuoneen ohi vai jää kahvihuoneeseen. Hän jäi kahvihuoneeseen, ja mietin kuumeisesti, miten säännöt menevätkään. Vaihdammeko nyt kieltä, jotta hän tuntisi olonsa mukavaksi eikä ajattelisi, ettei saa liittyä seuraamme tai että meillä olisi jotain salaisuuksia. Emme vaihtaneet, mutta pian Miisa alkoikin jutella meille, ja sillä sekunnilla lopetimme viittomisen ja jatkoimme hänen kanssaan puhuen. Aivan mahtavaa! Viittomisemme ei aiheuttanut ongelmaa, vaan tilanne jatkui huolimatta siitä, mitä kieltä olimme käyttäneet, eikä kukaan tuntenut oloaan kiusaantuneeksi.

Tällaista toivoisin jatkossakin; ei tehtäisi suurta numeroa siitä, mitä kieltä ihmiset käyttävät, vaan kukin uskaltaisi tilanteessa kuin tilanteessa ottaa kontaktia toisiin ihmisiin – sillä kielellä, jota osaa. Uskon, että möläytykseni hämmennyksestäni auttoi Miisaakin suhtautumaan tilanteeseen rennosti. Uskon, että hämmennyksen näyttäminen sen peittämisen sijaan auttaa meitä suhtautumaan tilanteisiin avoimen uteliaasti ja rohkeasti kokeillen. ”Moka on lahja”, sanotaan etenkin improvisaatioteatterissa. Kun muut tietävät, että en ole ihan varma, miten tässä kuuluisi toimia, saan helpommin anteeksi, jos menee metsään. Ja kun muut tietävät, etten minäkään osaa toimia täydellisesti, hekin ehkä uskaltavat toimia rohkeammin silläkin riskillä, ettei kaikki suju kuin Strömsössä.

Silmät varattuna viittomiselle

Silloin tällöin kerta kaikkiaan unohdamme viittoa kuulevan kollegan kanssa. Olimme sopineet Outin kanssa, että hän neuvoo minulle työajan raportointia. ”Moi”, sanoi Outi, ja niin sanoin minäkin. Muutaman minuutin päästä huomasimme, että puhumme. Kielen vaihtaminen kesken kaiken tuntui hankalalta, ja ajan säästämiseksi päätimme käyttää äidinkieltämme. Lisäksi tietokoneen katsominen onnistuu samalla kun puhuu tai kuuntelee toisen puhetta, mutta samaan aikaan en voi katsoa tietokoneen ruudulla näkyvää Excel-taulukkoa yksityiskohtineen ja selän takana viittovaa työkaveria.

Samaan ongelmaan törmäsin taukohuoneessa, kun olin etsimässä juomalasia ja kollega alkoi viittoa minulle. Availin kaappeja summamutikassa selkäni takana ja yritin edes vähän vilkuilla, näkyykö siellä juomalaseja, mutta enhän minä mitään löytänyt, kun silmät olivat varattuina viittomisen katsomiseen. Oli pakko keskeyttää keskustelu, jotta sain itselleni vesilasin. Onko kuurojen elämä hitaampaa, kun asioihin pitää keskittyä yksi kerrallaan eikä voi multitaskata eli puhua ja kuunnella samalla kun käsillään tekee muuta tai silmät ovat varattuna? ”Ei se ole hitaampaa, se on tehokkaampaa”, sanoi kuuro kollegamme Arttu. Nämä ovatkin ongelmia vain meille kuuleville, jotka eivät ole tottuneet viittomakieliseen arkeen.

Kokeilu jatkuu, ja saa nähdä, mitä mieltä olemme kuukauden kuluttua. Olemmeko kaivaneet kuilua viittovien ja ei-viittovien välille? Olemmeko rakentaneet siltaa kuurojen ja kuulevien välille? Ovatko aivomme räjähtäneet prosessoidessaan haastavia asioita ja tuottaessaan samalla vierasta kieltä? Vai olemmeko huomanneet, että pystymme sittenkin? Jos ei uskalla yrittää, ei voi onnistua.