Jotakin pientä, jotakin suurta: Uusiutuvilla rakenteilla kohti kestävää ammattikorkeakoulua

• Kirjoittaja: Pekka Vartiainen, FT, dosentti, yliopettaja, kulttuurituotanto, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 16.5.2022

Julkisessa keskustelussa kestävästä kehityksestä tasapainoillaan yksilön ja valtiovallan tai globaalin vastuun välillä. Kaikilla meillä on mahdollisuus pyrkiä yhteiseen hyvään. Mutta kuinka pitkälle yksittäiset teot riittävät, kun vastassa on maapallon kokoinen ongelma?

Viimeisimmässä Opettaja-lehdessä (9/2022) Vihdin lukion biologian ja maantieteen opettaja Maria Pirinen kaipailee keskusteluun kestävästä kehityksestä korkealla lentävien visioiden sijasta konkretiaa, toimenpiteitä. Päiväkotien, koulujen ja oppilaitosten opetussuunnitelmiin on kirjattu komea arvopohja, jolta ekologisesti kestävää työtä on mahdollista tehdä. Mutta kuka sitä työtä lopulta tekee, ja jos tekee, niin mitä?

Lehdessä haastatellut asiantuntijat löytävät syyn ilmeisen hitaasti eteneviin toimiin opettajien ja myös opiskelijoiden kiireestä. Uusien ajatusmallien käsittelyyn ei tunnu löytyvän koskaan tarpeeksi aikaa. Visioita kyllä riittää, mutta ei niinkään ajallista resurssia niiden käsittelyyn ja jalkauttamiseen.

Ironiaa liene siinä, että sama kiire on koko asian syy ja seuraus; tehokkuusajattelu on vienyt meidät ekokatastrofin äärelle, jossa harkintaan ei ole enää aikaa.

Lehdessä moititaan haastateltavien suulla opetushallinnon tapaa ohjata työtä ylhäältä alaspäin, ilman avointa keskustelua koulutuksen toteuttajien kanssa. Siten syksyllä 2021 käynnistetyssä Opetushallituksen koordinoimassa Kestävyyskasvatuksen kehittämishankkeessa kerätään kyllä tietoa eri tahojen (kasvattajat, opettajat, rehtorit, kuntien johtajat) näkemyksistä ekologisesti kestävästä kasvatuksesta ja koulutuksesta, mutta vuoropuhelu on lopulta jäänyt vähäiseksi. Globaalin tason Agenda 2030 -tiekartan tavoittelemaan syvälliseen sivistysparadigman muutokseen kohti ekososiaalista sivistystä ei näillä toimin päästä.

Ympäristökasvatus- ja opetusalan järjestöjen esittämän “Kestävä koulu” -ohjelman tavoitteita tuskin kukaan vastustaa. Kestävän tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan kaikkien apuja. Mutta todellinen muutos lähtee vieläkin syvempää, koulutuksen nykyisten tarkoitusten ja päämäärien kyseenalaistamisesta, kuten Okka-säätiön suunnittelupäällikkö Erkka Laininen samaisessa lehden haastattelussa toteaa.

Ekososiaalista sivistystä rakentamassa

Iso pyörä on lähtenyt liikkeelle ja ekologinen, kestävän kehityksen näkökulma on kaikessa mukana, niin yksittäisten ihmisten, organisaatioiden kuin valtioiden toimenpideohjelmissa. Päiväkohtaiset uutisoinnit saattavat ajoittain peittää aiheen näkyvistä, mutta piilossa se ei ole.

Korkeakoulut muokkaavat parhaillaan uusia opetussuunnitelmiaan vastaamaan ekososiaalisen sivistyksen kasvattamiseen suuntautuvia tavoitteita. Uuteen sivistyskäsitykseen istutetaan ymmärrys ekosysteemien asettamista rajoista. Näin tapahtuu myös Humakissa, jossa tulevana syksynä pilotoidaan ekososiaalisuuden ja saavutettavuuden kysymyksiin keskittyvää koulutusta. Tavoitteena on tarkastella kestävää kehitystä osana Humakin vahvuusalojen, kulttuurituotannon, yhteisöjen kehittämisen sekä kielellisen saavutettavuuden tekemää kehittämistyötä.

Humanistisen ammattikorkeakoulun – jonka missiona on “rakentaa inhimillistä yksilön ja yhteisöjen tarpeet huomioivaa maailmaa” – on luontevaa sisällyttää kestävää kehitystä tarjoavaan koulutukseensa se arvopohja, josta ekososiaalista sivistystä määritetään. Siihen kuuluvat niin vastuullisuus, kohtuullisuus kuin ihmistenvälisyys. Kestävän kehityksen osa-alueista koulutus painottuu sosiaaliseen ja kulttuuriseen kestävyyteen, mutta yhteydet kestävän kehityksen muihin “pilareihin”, ekologiseen ja taloudelliseen, ovat myös läsnä. Toisin tuskin voisikaan olla. Kun puhutaan kestävästä kehityksestä, kokonaiskuvaan hahmottuu näkymä maailmasta, jossa pienimmistä pienimmätkin osatekijät ovat yhteydessä laajempiin.

Kulttuurista kestävyyttä

Itse asiassa tämä pyrkimys kokonaisuuksien hallintaan saattaa määrittyä laajojen toimenpideohjelmien kautta joskus jopa musertavana. Kun YK:n Agenda 2030 -ohjelmaan on kirjattu 17 tavoitetta ja 169 alatavoitetta, jokainen voi nähdä, miten haastavaa näiden haltuunotto on kenelle tahansa. Ehkä paras tapa onkin pysähtyä ja miettiä, miten omaa toimintaa määrittävä viitekehys saadaan istutettua agendaan sisälle.

Näin on tehnyt Taiken erityisasiantuntija Antti Huntus, joka Museoviraston sivuilla antaa oman tulkintansa kulttuurin kytkeytymisestä YK:n ohjelmaan. Huntuksen mukaan kulttuurilla on keskeinen merkitys kestävyystavoitteiden toteutumisessa, vaikka sille ei ole “annettu edes sivuroolia YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 -ohjelmassa”. Huntuksen vastaus on “Kestävän kehityksen kukkanen”, jossa ohjelman kaikkiin tavoitteisiin on määritelty se, miten kulttuurin avulla voidaan mahdollistaa sektoreiden kestävyys.

Väritykseltään kauniin kukan keskiöön sijoittuu kysymys keinoista, joilla kulttuurilla tuetaan kestävää kehitystä. Terälehtiin sijoittuvat vastaukset. Niissä kirjastolaitos tasoittaa sivistyseroja, kulttuurikasvatuksella vahvistetaan lasten luovuutta ja kulttuurien moninaisuuden ymmärrystä, harrastustoiminnalla ehkäistään nuorten yksinäisyyttä, kulttuuriperinnön kautta kiinnitytään vaikkapa vesiekosysteemeihin ja kulttuuriverkostot huolehtivat osaltaan ihmisoikeuksien sanoman säilymisestä.

Nämä konkreettiset, suomalaisiin oloihin sovitetut toimenpide-esityksensä Huntus pohjaa kansainväliseen “virikemateriaaliin”, erityisesti 2018 ilmestyneeseen United Cities and Local Governments -yhteisön julkaisuun “Culture in the sustainable development goals: a guide for local action”.

Kestävää kulttuuripolitiikkaa

Huntuksen kukkanen on kuvitteellinen ja samalla myös haasteellinen. Siinä ikään kuin siirretään kulttuuri reuna-alueelta kestävän kehityksen keskiöön. Alkuvuodesta 2022 ilmestyneessä kansainvälisessä julkaisussa Towards Sustainable Arts tehdään sama ja painotetaan kulttuuripolitiikan ja kestävän kehityksen välisen dialogin tarpeellisuutta.

Kompaktiin muotoon saatetussa julkaisussa tehdään hieman provokatiivinenkin pikakatsaus muutamaan Euroopan maahan kestävän kehityksen ja kulttuurin näkökulmasta. Suomesta kirjoittavat Cuporen tutkijat.

Teoksen esipuheessa sen toimittajat painottavat tarvetta tiivistää kulttuuripolitiikan ja ympäristöpolitiikan välistä yhteyttä. Kulttuurilla on, jos niin halutaan ja päätetään, tai ymmärretään, merkittävä asema siirtymässä kohti vihreää tulevaisuutta. Kulttuurin ja taiteen avulla voidaan esimerkiksi niinkin abstraktista ja joillekin jopa kaukaisesta asiasta kuin ilmastonmuutos tehdä kaikille näkyvää ja ymmärrettävää. Toimittajien mielestä onkin yllättävää, miten vähälle huomiolle kestävän kehityksen tavoitteiden kytkeminen kulttuurin suomiin mahdollisuuksiin on jätetty.

Suomen osuudessa Cuporen tutkijat antavat moitteita hallitukselle, jonka toimenpideohjelmassa (2019) kiinnitetään kyllä huomiota kestävän kehityksen sosiaalisiin, taloudellisiin ja ekologisiin ulottuvuuksiin, mutta kulttuurista kestävyyttä tai edes kulttuurin ja kulttuuripolitiikan yhteyttä kestävyyteen ei mainita ollenkaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) omissa tavoitteissa luvataan toki huomioida kestävä kehitys, mutta pikemminkin osana sosiaalisen kestävyyden vaikuttavuutta taiteen ja kulttuurin osallistamisen kautta. Kulttuuripoliittisessa strategiassa (2017), joka ulottuu vuoteen 2025, kestävä kehitys näkyy kyllä, mutta edelleen vain kuvauksena muuttuvasta toimintaympäristöstä.

Kirjoittajat päätyvätkin siihen toteamukseen, että kulttuurista kestävyyttä ei sellaisenaan, omana kokonaisuutena Suomessa vielä tunnisteta.

Julkaisussa tarkastellaan lähemmin kulttuuriseen kestävyyteen liittyvien toimien toteutumista Espoossa ja Oulussa. Molemmissa kaupungeissa kulttuurisektori on huomioitu kaupunkien kestävän kehityksen toimenpideohjelmissa. Paljon on edelleen tekemättä, mutta pyrkimyksiä parempaan kuitenkin riittää. Sama pätee Suomessa myös laajemmalti säätiöihin, kulttuuriorganisaatioihin ja yksittäisiin taiteilijoihin, jotka ovat olleet aktiivisia ja halukkaita kehittäessään kestäviä toimintamalleja ja -tapoja. Ongelmana on kuitenkin resurssien puute, mitä selkeiden kulttuuripoliittisten linjanvetojen poissaolo vahvistaa.

Kirjoittajat päätyvätkin toteamaan, että todellinen siirtymä kestävään kehitykseen tarvitsee tuekseen muutakin kuin muutoksia omassa käyttäytymisessä. Syvälliset muutokset tehdään kulttuurisessa kontekstissa, siellä missä ymmärrystä, tietopohjaa ja käytäntöjä pistetään uusiksi. Muutos tarvitsee tuekseen hallinnollisia rakenteita.

Kestävä arki

Syvempää siirtymää odotellessa itse kukin meistä tekee omia päivittäisiä, kestäviä ratkaisuja. Työtä tehdään myös eriasteen oppilaitoksissa. Humakissa on kevään aikana julkaistu blogisarjaa kestävästä kehityksestä, jossa kerrotaan, miten korkeakoulu vastaa ammattikorkeakoulun rehtorineuvoston Arenen heittämään haasteeseen kestävästä kehityksestä ja vastuullisuudesta. Postauksissa käsitellään niin koulutusta, TKI-työtä, johtamista ja henkilöstön osaamista. Isoista lähtökohdista ja periaatteista siirrytään sujuvasti työelämän arkisiin käytäntöihin ja yksilöllisiin ratkaisuihin.

Varhaisempaa käytännön tekemistä on ilmentänyt Humakissa 2021 käynnistetty englanninkielinen kulttuurituotantoon keskittynyt opetuskokonaisuus, jossa keskitytään kulttuurialan organisaatioiden ja yritysten kestävään toimintaan. Culture, Organisation & Sustainability Management (COSM) koostuu kolmesta 5 opintopisteen kokonaisuudesta ja se tarjotaan verkkototeutuksena Humakin omille opiskelijoille, mutta myös avoimessa ammattikorkeakoulussa.

COSM on rakennettu yhteistyössä suomalaisten ja kansainvälisten kestävän kehityksen tutkijoiden sekä työelämän toimijoiden kanssa. Tavoitteena on antaa tietoa kestävää kehitystä tukevista toimintamalleista ja vahvistaa toimijoiden sosiaalista ja eettistä vastuunkantoa. “Think globally, act locally” on tuttu fraasi, joka sopii myös tämän kurssin yhteyteen.

Kestävä koulu, tai ainakin kestävä ammattikorkeakoulu lähtee kehittymään varmasti myös näin, keskustellen, asiaan perehtyen ja rakentavassa yhteistyössä muiden kanssa. Mutta ehkä se voisi olla jotain vieläkin enemmän, jos ei suurempaa, niin suureellisempaa.